Launtaina 6.8. kokoonnuttiin perinteiseen tapaan Otavan Opiston puistoon Mikkelissä, jossa soitettiin 31. Otava Happy Jazz. Säätieteilijät povasivat sadetta, mutta Otavan taika piti ja lämmin puolipilvinen sää helli edellisvuosien tapaan paikalle saapunutta yleisöä. Yleisöä, jota oli jonkinverran edellisvuosia vähemmän, johtuen pääosin yhden merkittävän sponsorin pienentäessä aiempina vuosina ostamaansa lippukiintiötä merkittävästi.
Harmi sinänsä, sillä tämä LC Otavan talkoilla järjestetyn mukavan musiikkitapahtuman tuotto kokonaisuudessaan luovutetaan aina lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen. Tänä vuonna osansa saavat lähialueen nuoriso-, vanhus- ja vammaistyö, osan mennessä leijonien Punainen Sulka -keräykseen. On ollut ihasteltavaa katsella noiden mustapaitaisten leijonaveljien aktiivisuutta itse tapahtuman aikana, olkihattupäiset hyväntuuliset herrat luovat omalla olemuksellaan mukavan lisän päivän musiikkiannille. Eikä toki sovi unohtaa LC Otava / Helmen naarasleijonoiden herkkupalveluita.
Tämänvuotisen Otava Happy Jazzin aloitti rytmikkään retvakkaalla poljennolla Birger’s Ragtime Band, vuonna 2011 perustettu New Orleans -jazzin kotimainen ilmentymä. Ja erinomaisen hyvin bändi tuota syvän etelän musiikkia soittikin, ”Mississippin helmenään” laulusolistinsa Charlotta Kerbs.
Charlotta osoitti väkevyytensä yhtälailla tutuissa rytmipoljennoissa kuin erityisen upeasti muutamassa bluesissa. Hän pääsee alarekisterissään suorastaan syntisiin sfääreihin, kuvainnollisesti sanoen pikkusikarien ja whiskyn että elämän raadollisuuden raastamiin äänimaailmoihin. Toisaalta hän laulaa kauniin kuultavasti kuin enkeli. Siis aivan sama. minkälaisesta NO -musiikista on kyse, kaikki soi ja toimii upeasti laidasta laitaan. Todella aistikas ja kovan tason laulajatar…
”Hopeisen klarinetin” puhaltaja, Birger Lindström on asunut aiemmin vuosikymmeniä Ruotsissa, jonka vanhan jazzin soittajien piirissä hän on imenyt itseensä valtavan määrän aitoa New Orleansia, sillä läntisessä naapurissamme ja muissa Pohjoismaissa tämä Big Easyn musiikkityyli on erittäin paljon suositumpaa ja soitetumpaa kuin meillä. Valitettavasti…
Lindström loihtikin peltitorvestaan hyvin aitoa ja autenttista tavaraa, Vieressä istuva Jukka Järvelä taikoi banjostaan sointuisaa taustaa hänelle, irtautuen muutaman kerran maittavaan soolotteluunkin.
Bändin varsinainen pianisti Robert de Godzinsky oli päällekkäisyyksien vuoksi estynyt saapumaan Otavaan, mutta hänen korvaajansa Jenny Lahtinen osoittautui nuoresta iästään huolimatta taitavaksi tradition soittajaksi mustavalkioilla.
Basisti Pekka Sarmanto tyylitteli 56 vuoden mittaisen soittajaurasa takaamana tanakan napakasti French Quarterin musiikkia. Välillä silmät ummessa nautiskellen… upea soittoniekka.
Suonen sykettä ja tahtia Sarmannon rinnalla iski rumpali Sven-Erik Krogius perinteitä noudattaen. Lisäksi hän piti välillä ”pyykipäivän” soittaen maassamme harvemmin kuultua pyykkilautaa… ihka aitoa sellaista, joka nykyisin New Orleansissa korvataan ”peltikauluksella”.
Mukavan muikea, hyvin soitettu kokonaisuus, joka vei monien mietteet tuonne jazzin alkuvuosien nostagiaan. Birger’s Ragtime Bandin esitys sykki täydellisesti tapahtuman teemaa eli Happy Jazzia. Ja lopuksi tietysti marssivat pyhimykset…
O when the saints go marching in, When the saints go marching in, O Lord I want to be in that number, When the saints go marching in…
Tasokasta jazzia – Aili Ikonen
Vaalea Aili Ikonen oli entistä kalvakkaampi kirkkaassa auringonpaisteessa. Tämä iloisen sirkeä laululintu on ollut viime aikoina kovassa nosteessaa huhtikuisen ensimmäisen soololevynsä Laulan myötä. Eikä siinä mitään, sillä Aili on kaunisääninen ja erittäin tekninen että osaava laulajatar.
Mutta jotain hänen sinänsä hienosta esityksestä jäi nyt puuttumaan Se oli osin anniltaan jotenkin kalvakka… Liekö tunne johtui esiintymispaikasta ja ajasta, yleisöstä vaiko ohjelmiston sisällöstä… ties mistä. Kokonaisuudesta puuttui se luonnollinen, mukaansa tempaava tsemppi. Scattikaan ei sytyttänyt yleisössä suurta roihua…
Mutta toisaalta esimerkiksi Ellan A tisket, a tasket.. nyt suomeksi Pussi ja passi sai yleisön etsimään keltaista laukkua…kuka vei… kuka vei.. se oli riemukasta yhteistyötä.
Edellä mainittua kalvakkuutta heijastui myös osin orkesterista. Itse soitossa ei ollut mitään vikaa, erittäin hyvää A-luokkaa, mutta ilmeisesti kontrasti edellisen orkesteriin oli yleisölle liian suuri… mene ja tiedä.
Jälkikäteen kuultu yleisöpalaute jakaantuikin esityksen suhteen yllättävästi aikalailla kahtia. Ei olisi odottanut moista noin tasokkaille esiintyjille. Ja hyvälle setille…
No, toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Ilmeisesti Ailin ja kumppaneiden esittämä musiikki ei kaikessa hyvyydessäänkään ollut aivan oikea ohjelmavalinta tapahtuman perusyleisölle. Ailin vanha Jazzbasilli olisi sytyttänyt varmasti nostalgiaa rakastavan yleisön mukaansa aivan eri tavalla.
Trumpetisti Janne Toivonen ja saksofonisti William Suvanne soittivat tanakkaa yhteissoittoa että heittivät muutaman kunnon irtioton. Ertyisesti Suvanteen otteet miellyttivät kovasti. Yhtyeen vakinaisella pianistilla Tuomas J. Turusella oli este ja häntä tuurasi takuuvarmasti Joonas Haavisto.
Stagen takaosan varjossa työstivät tämän vuotisen Korpo Sea Jazzin taiteellinen johtaja, basisti Mikko Pellinen sekä rumpali Mikko Arlin, joista viime mainitun täräkkä soolo sai yleisönkin lämpenemään. Molemmat jazzin todellisia ammattilaisia.
Harmillista, että täydellistä harmoniaa esityksen ja yleisön välille ei löytynyt…
Happy jatsailua lavan täydeltä
Konsertin viimeisenä bändinä lavan täytti Otava Happy Jazzin isän, pianisti Jerzy Dubielin koostama mikkelililäiskuusikko St. Michel Jazz Connection. Bändin vahvistukseksi oli saapunut vierailijaksi tamperelainen trumpetisti Jedrzej ”Jenttu” Nowak. Hänen lisäkseen kokonaisuuteen kuului vielä viehkeä ,aistikas laulajatar Emmi Raasumaa, joka opiskelee laulua Turun Konservatoriossa.
Bändi irroitteli vanhojen tuttujen kappaleiden myötä. Soolo kiersi vanhaan kunnon malliin mieheltä miehelle ja homma svengasi irtonaisen väljästi. Ja yleisö tykkäsi.
Maestro Dubiel äityi muutamaan napsakkaan sooloon tuoden mieleen tapahtuman alkuajat. Maittava svengi oli edelleen tallella. Kuten oli myös vierailija Nowakilla. Menneiltä vuosilta TV 2:sta tuttu trumpetisti äityi välillä puhaltamaan erinomaisen sielukkaita sooloja… todellisia jazztaitureita kumpainenkin.
Nowakin vieressä saksofonia soittanut Joakim Sohkanen on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt soittamaan paljon jazzia Amerikassa, sillä hän on asunut amerikkalaisen vaimonsa kanssa sen länsirannikolla useita vuosia. Hänelle on tullut tutuksi amerikkalainen tyyli ja tavat niin pienistä klubikeikoista aina Las Vegasin humuun saakka. Nyt hän on lopettamassa opintonsa Sibelius-Akatemiassa, mutta paluu jenkkeihin on vielä avoin, koska vaimonsa on saanut opiskelupaikan Suomesta.
– Tavanomainen keikkapalkkio Amerikassa on aikalailla pienempi kuin täällä Suomessa.
Kitaraa Connectionissa taituroi mikkeliläinen käsite, mikkelin Eric Claptoniksikin tituleerattu Kapa Montonen. Mies tunnetaan hyvin ympäri maata sinimusiikin saralta. Eikä jazzkitarointikaan ole ollut hänelle outo käsite. Se kuului nyt hienon aistikkana soittona että tarvittaessa totaalisen raisuna revityksenä.
Otavan stagen varjossa työstivät komppiryhmän basisti Juho Puikkonen että rumpali Timo Laatikainen. Tanakkaa perustyöstöä, joka rakensi svengaavan perusrungon muun orkesterin pohjalle.
Yhtymän yleissäheltäjä, viulisti – kitaristi – laulaja Jendrek Prusak oli hyvin erikoinen ilmentymä. Impulsiivinen isoisä, joka on mm. purjehtinut maailman ympäri omatekemällään veneellä. Prusak sauhusi lavalla spiikaten, soitinta vaihtaen ja … hmmm, laulaen. Elämää sykkivää menoa ja meininkiä, joka ”ryösti” ehkä liikakin tilaa muilta soittajilta. Mene ja tiedä… yleisö tykkäsi.
Prusakin vastapainona oli aistikas laulajatar Emmi Raasumaa, jonka tummasoundinen ääni antoi oivan näytteen hänen taidoistaan. Mikäli hän haluaa jatkaa jazzin saralla, on maahamme odotettavissa muutaman ajast’ajan päästä mukava lisä jazzlaulajattariin. Hyvä käyntikortti…
Tämä Mikkeli -coctail oli yhdenlainen sekoitus ja irroittelu vanhemman jazzin ja rytmimusiikin maailmasta. Ei kaikin osin priimatavaraa, mutta välittömän mukavaa svengailua ja yleisön kanssa kontaktointia. Jazz elää edelleenkin Mikkelissä…
Mukavan makoisa lauantai-iltapäivä jälleen kerran Otavan Opiston puistossa. Järjestäjien ilmeetkin konsertin loputtua olivat iloiset ja he toivottelivat poislähtijöille, että vuoden päästä jälleen tavataan.
Kiitos ja näkemisiin!
