Joshua Redman konsertoi tiistaina Savoy-teatterissa UMO:n kanssa saavuttuaan vain päivää aiemmin Suomeen. Mutta ammattimiehelle näytti riittävän päivänkin harjoittelu. Siksi vaivattomasti toimi yhteistyö orkesterin kanssa.
Konsertin tarkasti johtanut Kirmo Lintinen oli kasannut aika kirjavan ohjelmiston. Mukana oli mm. tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Louis Priman säveltämä ja Benny Goodmanin popularisoima Sing Sing Sing Jim McNeelyn tuoreuttamana versiona. kolme kappaletta Duke Ellingtonin orkesterin ohjelmistosta joukossa Duken 60-luvulla levyttämä miniversio George Gershwinin Rhapsody in bluesta, Bob Broookmeyerin Gerry Mulliganin big bandille 60-luvun alussa sovittama D. Reinhardtin Manoir de mes reves, T. Monkin Trinkle Tinkle sekä ylimääräisenä kuultu tyylistä päätelleen ilmeisesti Lintisen itsensä hauskan kulmikkaaksi sovittama Unto Monosen Satumaa-tango.
Modernimpaa sävellystuotantoa edustivat kaksi Wayne Shorterin sävellystä Footprints ja Prince of Darkness, John Coltranen Equinox ja Mikko Hassisen Karhunvartija. Eli melkoinen keitos.
Redman oli mukana lähes kaikissa kappaleissa ja sopeutui yllättävän hyvin jopa Satumaahan, mutta luontevimmin häneltä sujui Shorterin ja Coltranen musiikki. Vahvimman näytön huikean tekniikan tukemasta ekstaattisuuteen nousevasta pitkäjänteisestä soolotyöstään hän antoi jo konsertin toisena numerona olleessa Equinoxissa, jonka oli mielestäni illan kohokohta. Lähes yhtä vahvaan intensiteettiin hän yltyi konsertin loppupuolella kuulluissa Shorterin teoksissa.
Joshua Deveynpoika Redman on tekniikaltaan loistelias. Sillä hän myös briljeerasi niissä kappaleissa, joissa hänellä ei ollut ihmempää soolonäkemystä. Saattoi olla, että vähäisen harjoitusajan takia hra Redman ei oikein saanut sisäistettyä materiaalin mahdollisuuksia. Taitavasti hän silti sen peitti nostaen useimmat soolonsa torvensa ylärekisteriiin. Naapurini tuskastui tästä ja ehdotti, että mies siirtyisi sopraanosaksofoniin, jonka äänialassa kun tuntuu nyt niin viihtyvän.
UMO hoiti oman osan osuutensa totutulla varmuudella. Hyvää oli esimerkiksi Seppo Kantosen hyvin, hyvin monkmainen pianosoolo Trinke Tinklessa ja Pepa Päivisen Mulligan-versiointi Manoirissa.
