Minne menee jazz, kysyttiin UMO:n organisoimassa keskustelupaneelissa keskiviikkona27.4. Finlandia-talolla. Tulevaisuusskenaario, tai ”puhekonsertti” oli startti UMO:n hallituksen käynnistämälle keskustelutilaisuussarjalle. Päivä jakautui kahteen keskusteluun, vetäjänä Helsingin kaupungin tietokeskuksen johtaja Timo Cantell.
Tärkeä päänavaus julkiseen keskusteluun oli vielä hieman hapuileva, mutta kuitenkin rohkaiseva kick off, ja panee odottamaan kiinnostuneena UMO:n tulevia skenaarioita. Julkista keskustelua tarvitaan ja tapahtuma kiinnosti yleisöä; kokeneita jazzalan toimijoita oli kokoontunut runsaslukuisesti Aurora-saliin.
Jos kahdesta seminaarista jotakin tiivistelmää tekisi, se kai kuuluisi, että jazzin tulevaisuus Suomessa on kohtalaisen ankea, mutta ilonaiheitakin toki löytyy. En halua kuulostaa ironiselta, mutta tilaisuudella nyt vain ei näyttänyt olevan mitään erityistä agendaa, mikä valitettavasti heijastui puheenvuoroissakin. Aiheiden laajuuteen nähden aikaa panelisteille oli kovin niukasti, yleisön kanssa keskusteluun jäi rajoitetusti aikaa – mielenkiintoisia pointteja kuitenkin tuli myös kuulijoilta.
Teemoitus tuntui kovin löysältä, mutta muusikkojen puheenvuorot olivat antavimpia. Opetushallinnossa meritoituneet muusikot Jussi Kannaste ja Janne Murto toivat esiin kiinnostavia ja osin kriittisiäkin pointteja, jos kohta Timo Hirvoselta olisin kaivannut hieman seikkaperäisempää puheenvuoroa muusikon roolista tapahtumaorganisaattorina. Nyt toistui lähinnä sellaista, mistä media on jo kertonut.
Kliseiltä ei kai voi täysin välttyä tällaisessa tilaisuudessa: jazzin julkinen tuki ilmentyi mm. ”häpeäpilkkuna” kansainvälisessä kentässä. Ehkä negatiivinen abstraktio jotenkin pätee konserttijärjestelyihin, mutta maksuttomaan ammattikoulutukseen sitä tuskin voi soveltaa. Ulkomusiikillisen työn (markkinointi, organisointi) korostaminen on tietenkin totta, mutta toisaalta viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisia on yhä enemmän, joten kaikkea muusikon ei tarvitse tehdäkään itse.
Bändin tai solistin brändin rakentaminen vie pitkään ja vaatii vaivannäköä ja moniammatillista osaamista. Jazzin kansainvälistyminen ja Suomen jazzvienti kuulosti kulkevan vanhoja latuja, siis valtion organisoituna toimituksena. Kitaristi Jukka Tolonen, jota haastattelin jo 80-luvulla, sanoi jo sen kaikkein tärkeimmän vientilääkkeen: jalkautua ja tehdä klubikeikkoja Euroopassa. Tästä ei nyt puhuttu.
Koulutus tuottaa tulosta
Jazzkoulutuksen arvon ja merkityksen myöntävät tänään skeptisimmätkin musiikin toimijat ja harrastajat. Kannasten mukaan alalle tulon kriteerit ovat Sibelius-Akatemiassa kovia; noin neljä prosenttia hakijoista saa opiskeluoikeuden. Pop-jazzopistoissa sisäänpääsy on hieman helpompaa, mutta painottuu ehkä muodinomaisesti lauluun – popparit ilmeisesti mielivät Idols-menestykseen tms.
Kansainvälinen vuorovaikutus ja maahanmuuttajien kasvava osuus jazzkoulutuksessa on tietysti tärkeä seikka, mutta se kuitenkin sijainnee toistaiseksi musiikkikasvatuksen marginaalissa. Keskustelu ei tavoittanut aiheen valtaisaa diversiteettiä ja kulttuurierojen vaikutusta. Mamu-muusikoita tilaisuus ei näyttänyt kiinnostavan, mutta sama pätee valitettavasti myös kantasuomalaisiin opiskelijoihin.
Jazzväen mieliaihe, klassisen ja jazzin tarpeeton vastakkainasettelu, nosti päätään nytkin. Barokin ajasta lähtien klassisella sektorilla on yli 400-vuotiset perinteet ja niille muotoutuneet rakenteet – se on aika paljon enemmän kuin jazzin lyhyt historia.
Poliitikkojen tapaan juttua riitti väestökehityksestä, maahanmuutosta ja pääkaupunkiseudun urbaanikehityksestä – siis asioita, jotka ohittavat itse pääasian, jazzin, turvallisen välimatkan päästä. Kriittistä ulottuvuutta tähän toi lähinnä vain Janne Murto: jazz on edelleen marginaalimusiikkia, roolimallit puuttuvat jne.
Managerikoulutus, jota Pepa Päivinen tiedusteli, on meillä edelleen vaatimatonta. Toki organisaattorikoulutusta annetaan, mutta se näyttää pohjaavan humanistiseen traditioon ja kulttuuripolitiikkaan – musiikkimarkkinoiden rautaiset lait jäävät ilmeisen vieraiksi. Hiukan epämääräisiä kommentteja – ”managerin on uskottava bändiin ihan sikana” yms. – ei vielä käy pitäminen varsinaisina linjauksina.
UMO:n nykytila
Korokekeskustelu oli osa UMO:n strategiatyötä, eli toinen osa pohti bändin nykytilaa ja tulevaisuutta orkesterina ja instituutiona. UMO-paneelissa osallistujien valmistautuminen keskusteluun oli terävämpää kuin ykköspaneelissa, vaikka keskustelu lähtikin hieman kangerrellen liikkeelle.
Ammattimaisen big bandin rooli valottui tässäkin parhaiten muusikoiden kommenteista. Jouni Järvelä valaisi osuvasti taustaa, konkreettisia tekijöitä, kuten alati vaihtuva ja haasteellinen ohjelmisto, paljon tilaustöitä, ja hyvä fiilis soittajien kesken. UMO:n roolia Suomi-jazzin historiassa ei voi kylliksi korostaa. Erityisesti puhaltajien korkeakouluna se on ollut korvaamaton suomalaisille jazzmuusikoille.
Tulevaisuuden osalta skenaariota peräänkuulutettiin, mutta kysymysten sijaan paneelissa pitäisi esittää vastauksia. Harrastajaorkestereita on jo paljon ja osa hyvin laadukkaita – miten UMO erottuu näistä ja genrestä yleensä, jäi vastausta vaille. Sinfoniaorkesteritkin tekevät jo paljon rytmimusiikkia nykyisin.
Kumuloitunut taito ja osaaminen voidaan nykyisin myös tuhota pelottavan nopeasti. Kulttuurirahat eivät jatkossa kasva, joten kansallisesta osaamisarvosta täytyy pitää lujasti kiinni. Jakajiakin tulee lisää, mm. tanssin ja elokuvan aloilta, ja useimmat varmasti ovat hyviä ja kannatettavia. Kokonaisvaltaisen kulttuuriohjelman tulisi siis ulottaa kauas.
UMO:n linjaus on osa Helsingin kaupungin kulttuurilinjausta. Visio vain ei oikein hahmottunut ainakaan tässä paneelissa. UMO:n julkaisut ovat keränneet paljon kansainvälistä huomiota. Tämä on erityisen merkillepantavaa, koska UMO:n ulkomainen kiertuetoiminta on yhä melko vaatimatonta. Jazzin tuominen koulukonsertteihin on ollut edistyksellinen askel koko musiikkisivistykselle, ja ennen muuta bändi tarjoaa orkesterielämyksen.
Helsinki on jazzkaupunki – tehdään siis kulttuuripolitiikkaa. UMO:n linjaus löytynee nimestä, nimihän on enne (nomen est omen). Eli UMO:n soisi menevän rohkeasti uuden musiikin suuntaan, tähdätä kansainväliseen uraan ja vähentää rönsyjä. UMO:n identiteetistä on käyty keskustelua niin kauan kuin bändi on toiminut, ja aina vaan se tuntuu eriytymättömältä.
* * *
Quo vadis, Domine? (Minne menet, Herrani?) on lentävä lause; UT -legendan mukaan vainoja paennut apostoli kysyi tätä Via Appialla. Ajoittain tuntui, että Finlandia-talon tilaisuudessa kysyttiin samaa poissaolevilta poliitikoilta – pikemminkin kuin mihin jazz on menossa. Kysymys on tunnettu, mutta vastaus ei: Romam vado iterum crucifigi. (Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi). Haasteena on, ettei suomalaiselle jazzille käy niin. Tai UMO:lle.
Hyvä kuitenkin, että julkinen keskustelu saatiin käyntiin. Jatkossa voisi toivoa hieman huolellisempaa valmistautumista osallistujilta ja kysymysten sijaan vastauksia, visioita ja konkreettisia tavoitteita. Kulttuurimyönteisiä poliitikkoja on onneksi ollut jazzin taustalla myötävaikuttamassa ja heitä tarvitaan yhä, erityisesti ”tuottavuusloikan” aikana.
UMO:n keskustelupaneeli Finlandia-talon Aurora-salissa, Helsinki keskiviikkona 27.4.
I Suomen jazzkentän nykytila ja tulevaisuus:
Jussi Kannaste, Sibelius Akatemia, Timo Hirvonen, Koko Jazz Club, Katariina Uusitupa, We Jazz, Janne Murto, Pop & Jazz Konservatorio, Jussi Fredriksson, Suomen Jazzliitto.
II UMO:n nykytila ja tulevaisuus:
Antti Rissanen, freelance-muusikko, Jouni Järvelä, UMO:n saksofonisti, Stuba Nikula, Helsingin kaupungin kulttuurikeskus, Aila Sauramo, Suomen Sinfoniaorkesterit ry, Hannu Oskala, Helsingin kaupunginvaltuusto, Eekku Aromaa, UMO:n hallituksen varapuheenjohtaja.
