Kuvat: Pori Jazzin arkisto
Yksi Pori Jazzin mieliinpainuvimmista tilaisuuksista on ollut Teljänhovin legendaariset jamit 15. heinäkuuta 1972. Länsipuiston varrella sijainnut Teljänhovi oli pieni hotelli, jonne suurin osa tuon vuoden festivaalien ulkomaisista esiintyjistä oli majoitettu. Hotellissa oli myös ravintola, jossa nämä superjamit koettiin.
Olin paikalla Teljänhovissa ja kirjoitin jameista jutun Intro-lehteen. Juttu julkaistiin myös (kysymättä lupaa minulta) Risto Ennekarin kirjoittamassa teoksessa Pori Jazz – Kolme vuosikymmentä improvisointia (1996).
Tässä tuo urheiluselostusta muistuttava juttu on:
”Alussa tilanne kapakassa näytti aivan normaalilta. Ihmiset söivät väkisin myytyjä voileipiään ja taustalla soitteli jokseenkin mitäänsanomaton tsekkiläinen yhtye.
Sitten alkoi tapahtua. Tsekkien pitäessä paussia paikalle talutettiin juhlilla jo aiemmin hyvin soittanut sokea espanjalainen pianisti Tete Montoliou. Baarista löytyivät säestäjiksi juhlien kuuluisimman bändin Cannonball Adderleyn kvintetin basisti Walter Booker ja rumpaliksi ryhtyi juhlilla jo valtavaa suosiota kerännyt Chick Corea, joka bändissään soitti pianoa.
Tunnelma nousi kohti kattoa. Kerrankin Tetellä oli kunnollinen komppi, ja sen hän näyttikin svengaten suu onnellisessa hymyssä. Ei mennyt pitkäänkään, kun ovesta kurkistellut Corean fonisti Joe Farrell hyppäsi mukaan ja musiikki muuttui entistä raivokkaammaksi. Jo tässä vaiheessa voileipien syönti oli unohtunut kaikilta. Nyt mentiin lavalla todella rajua vauhtia.
Tätä kesti puolisen tuntia. Sitten Corea meni itse pianon ääreen ja häntä komppaamaan astuivat todelliset rytmivirtuoosit basisti Stanley Clarke ja rumpali Airto Moreira. Corean soiton aikana ravintolaan oli saapunut koko festivaalien amerikkalainen tähtikaarti Cannonball Adderley johdolla. Kaikki keinuivat musiikin tahdissa.
Kello oli yksi, kun Corea aloitti nopean bluesin. Farrell hyppäsi salamana mukaan. Hän paahtoi aikansa soppraanolla kivikovia kuvioita. Tuolloin pöydässään istuneen altisti Leo Wrightin hermot eivät pitäneet. Hän haki torvensa ja syöksyi lavalle.
Leon soittaessa Cannonball nousi pöydästään ja lähti ulos. Eiköhän ukko kestänyt enää muiden rautaista soittoa? Silloin se tapahtui. Cannonball tuli takaisin mukanaan foninsa ja pikkuveli Nat Adderley kornetti kainalossaan.
Cannonballin sisääntulolle hurrasi jo täpötäysi sali. Hänen oli näytettävä kuka oli silloin saksofonistien kuningas. Cannonball puhalsi kuin viimeistä päivää. Välillä kiljui torven ylärekisteriss, sitten taas mentiin viuhuen alaspäin. Soolo loppui. Yleisö huusi suoraa huutoa! Cannonball pyyhki hikeä ja oli onnellinen. Maine oli pelastettu.
Komppi jatkoi villiä menoaan. Corea veti muutaman kovan choruksen. Sitten tuli lavalle Nat, joka heti ensi töikseen kiipesi huimaaviin korkeuksiin. Alastulo kesti niin kauan, että Natin soolon aikana Yusef Lateef ehti hakea tenorinsa. Nyt keinui koko Teljänhovi.
Yusef aloitti soolonsa. Kello oli jo yli kaksi. Kappaletta oli kestänyt jo runsas tunti. Komppi jatkoi, tyhjäkäyntiä ei havaittu. Yusef pureutui bluesiin muiden soittajien huutaessa hänelle kehotuksia.
Sitten Yusef lopetti. Teljänhovi räjähti. Joe hyppäsi takaisin lavalle ja soitti teeman. Chick soitti vielä pari chorusta. Sitten soitto loppui. Ihmiset huusivat ja hakkasivat käsiään . Muusikot halailivat toisiaan. Kello oli puoli kolme.
Myös muusikot olivat innoissaan. ”Viiteentoista vuoteen en ole soittanut tällaisissa ravintolajameissa, mutta nyt fiilis oli niin raju. etten voinut kertakaikkiaan olla lähtemättä soittamaan!, tilitti Cannonball tuolloin tuntojaan.
Porissa oli koettu jotain todella ainutlaatuista, mikä koskaan ei enää uusiinnu. Valitettavasti vain harvat sen todistivat. Eikä kukaan nauhoittanut sitä. Mutta ne, jotka olivat paikalla, muistavat sen koko ikänsä.”
