Åke Grandell (s. 1938) teki ensimmäiset jazzohjelmansa radioon freelancerina 1960 -luvun alussa. Alun perin hänestä piti tulla ekonomisti. – Minulla oli nuoruudessani selvät suunnitelmat, kirjoitan ylioppilaaksi, Hankenia kolme vuotta ja suoraan elämään. Sitten sattui niin, että sain kolmen vuoden apurahan Åbo Akademiaan pääaineena englanti. Tämän jälkeen lyhyt opettajan urani alkoi.
– Toimin Hangossa vuoden opettajana ja suoritin auskultoinnit. Mutta sitten tuli Yleisradio ja sanoi “sä oot mun”. Aloitin vakituisena toimittajana 1.9.1967 ja jäin sinne 38 vuodeksi, muistelee Åke pitkän ja monipuolisen toimittajauransa alkua musiikin ja viihteen parissa.
– Työhöni kuului kaikenlaista. Olin ollut kolme viikkoa töissä kun lähdin tekemään jazzohjelmaa “Jazzår” Thor Forsskåhlin kanssa. Sitten sanottiin, että se on liian jazzpitoinen ja pitäisi leventää. Niinpä siitä tuli “Jazz och blues”.
– Koin itseni aika ujoksi pojaksi, enkä tuntenut olevani kova musiikkimies. Haastatellaan, pistetään pystyyn pientä konserttia…Jos tässä pysyy kolmekin vuotta, niin ideat on sitten loppu. Mutta sitten aloin pikkuhiljaa tajuta, mitä kaikkea tämä voi olla.
– Lopputuloksena voin sanoa, että tunsin sen mielettömän hyvänä asiana, jonkinlaisena siunauksena. Koin, että minä olin oikea mies oikealla paikalla tai oikea paikka tälle miehelle. Åke jäi Yleisradiosta täysinpalvelleena eläkkeelle vuonna 2000.
– Viihdyin valtavan hyvin radion töissä. Käyn vieläkin siellä viikoittain, tosin nykyisin lähinnä saunomassa.
Erityisellä lämmöllä niin Åke itse kuin me jazzin ystävät muistamme legendaarisen “Morgonjazzin”. Siinähän Åke herätti kuulijat samettisella äänellään lauantaiaamuisin ” God Morgon, God Morgon”. Varsinkin vanhemman jazzin ystävät saivat kuunnella sellaista toivejazzia, jota ei muilta kanavilta juuri koskaan kuultu. Saimme myös paljon “sisäpiiritietoa” jazzista ja sen tekijöistä leppoisassa muodossa hänen ehtymättömästä tietopankista.
Jazzkipinä iski jo pikkupoikana
– Muistan jo pikkupoikana pitäneeni vanhasta tanssimusiikista ja jazzista. Selkeä poljento ilmeisesti viehätti nuorta poikaa. Se oli aika yksinäistä aikaa, koska ei ollut juuri toista kaveria, joka olisi pitänyt jazzista.
– Synnyinpaikkani Lapinjärven Heikinkylä oli aika syrjässä. Siihen aikaan maaseudulla vallitsi tiukka arvojärjestys: pappi, lukkari, apteekkari, vallesmanni ja kansakoulun opettaja. Isäni oli opettaja eikä meillä käynyt juuri ketään.
– Varsinaisesti pääsin jazziin mukaan oppikoulussa Pentti Lasasen luona, sain hänet kiinni kuudennella luokalla. Penalla oli oma kämppä ja siellä kuunneltiin levyjä ja radiota. Hänellä oli jo siihen aikaan kesäisin oktetti, jossa soitti muun muassa Raimo Henriksson.
– Itseänikin kiinnosti jazzin soittaminen. Tenorisaxofonia olisin halunnut soittaa. Se kaatui lähinnä siihen, ettei ollut rahaa. Sota-ajan lapsena ymmärsin rahan arvon eikä opettajan palkat olleet siihen aikaan kummoisia. Toisaalta jos ei ole palavaa intoa, että on sisäinen pakko soittaa, niin ei sitten.
– Vaikka rimputtelen vieläkin pianoa ja syntyy laulelmia, niin ei minusta olisi ollut muusikoksi. Jos Penalle (Lasanen) antaa vaikka luudan, niin viikon päästä hän soittaa jo sillä mitä tahansa. Olisin ollut korkeintaan keskinkertainen jazzmuusikko.
Mikä jazzista on se jokin?
– Kyllä sanoisin, että tunne, jos siihen liitetään vielä muoto. Kornetisti Rudy Braff (1927-2003) ylisti ja kunnioitti melodiaa jopa improvisoinnissa. Nykyisillä koulutetuilla muusikoilla on usein etydit hallussa. Kaikki sävelkulut lähtevät miten vaan. Jos siitä kehittyy, että voi valita oikeat äänet noista soinnuista ja tehdä siitä oman melodian tässä ja nyt. Kun se liittyy vielä ympärillä tapahtuvaan, mikä on tilanne, tekstin sanoma ja yleisön reaktio, niin siinä jazzin jokin on!
– Usein ajatellaan, että jazz on pelkkää surinaa vaan. Olen sanonut, että kuunnelkaapa esimerkiksi Oscar Petersonin (1925-2007) Hymn to Freedom. Selkeä sävelmä, jota kehitetään varovasti, mutta hyvin loogisesti. Siinä on valtavan hieno huipentuma ja sitten tällainen pieni jälkikirjoitus!
– Jos mukaan esitykseen vielä onnistuu saamaan ripauksen huumoria, niin siinä on jazzin ainutlaatuinen olemus. Louis Armstrongin (1901-71) pitkä kahdeksan minuuttinen St Louis Blues on hyvä esimerkki tästä. Kyllä rytmi myös on tärkeä, koska jazz on rytmimusiikkia. Lisäksi jazzissa on improvisaatio olennainen, sehän määrittelee, että musiikki on jazzia.
– Tenoristi Stan Getz (1927-1991) oli jumalan lahja jazzille. Hän ei soittanut koskaan mitään väärin, ja hänen soundinsa vielä. Vaikka ihmisenä oli vaikea, niin muusikkona ylivertainen. Coleman Hawnkins (1904-69) oli ensimmäisiä idolejani. Hänen jazzinsa oli rytmikästä, miehekästä ja mikä voima ja ansatsi.
– Oikeassa jazzissa pitää löytyä tunnelataus, jossa soittaja kertoo jotain. Jos siinä on tietyt raamit ja hän pysyy siinä, niin tämä on sitä, mitä minä ajan takaa jazzissa. Mikäli jazzissa ei ole rytmiä, se on uudempaa musiikkia. Jazziin kuuluu teema, sointukulku ja rytmi sekä sen päälle improvisaatio, määrittelee Åke jazzin olemusta ja sisintä.
– Suomessa on jazzissa kummallinen kahtiajako. Ihmiset kyllä kuuntelevat ja pitävät jazzista. Mutta jos siitä pitää maksaa, ostaa levyjä, käydä konserteissa tai vaikka ilmaista mielipiteitä, niin silloin on seinä vastassa.
Teksti on laulelman sydän
Jazzväki tuntee Åken ennen muuta radion hienoista jazzohjelmista ja erilaisten tapahtumien luontevana juontajana sekä tuottaja-toimittajana. – Speakerin osuus on lähinnä se, että päästään roudaustaukojen ohi ja sitten ohjelma jatkuu. Joku puhuu ummet ja lammet, mutta se ei sovi minulle.
Suurelle yleisölle Åke Grandell lienee tunnetumpi runoilijana ja laulelmien tekijänä. Hänen tuotantonsa painopiste on teksteissä. – Laulelman lähtökohta ja ydin ovat sen sanat. Melodian tehtävänä on tukea ja täydentää sanoitusta.
Åke on koko ikänsä kirjoittanut runoja. Ensimmäiset palkintonsa hän sai jo koulujen runokilpailussa. Häneltä on ilmestynyt neljä runokokoelmaa. Åken tekstejä ovat säveltäneet hänen itsensä lisäksi monet tunnetut pohjoismaiset säveltäjät ja lauluntekijät.
Monilahjakkaan Grandellin tuotannosta löytyy myös kantaatin tekstejä ja euroviisusanoituksia. Hän on ollut lisäksi tuottelias kääntäjä. Kuriositeettina voidaan myös mainita hänen vuonna 1973 perustamansa suomenruotsalainen pelimanniryhmä “Kaulankatkojat” Helsingin alueella.
Säveltämällään ja sanoittamallaan teoksella “Nära dig” Åke voitti Pispalan sottiisin sävellyskilpailun ensimmäisen palkinnon vuonna 1986.
Toiminnan mies Åke Grandell on toteuttanut itse elämässään esimerkillisesti Mottoaan: “Älä sano kiitos ei, vaan rohkeasti mukaan”.
