1990-luvun alusta lähtien hänen soittonsa kärsi myös vakavista ansatsiongelmista huulitulehduksen seurauksena. Terveytensä heikkenemisestä huolimatta Hubbard jatkoi kuitenkin aktiiviuraansa viime vuoteen ja julkaisi viimeisimmän levynsä viime keväänä olleen 70-vuotispäivänsä kunniaksi
Uransa kotikaupungissaan Indianapolisissa aloittanut ja siellä mm. Montgomery-veljesten kanssa työskennellyt Hubbard muutti 1958 New Yorkiin, missä hän hyvin nopeasti teki läpimurtonsa soittaen pian mm. Sonny Rollinsin ja John Coltranen kanssa.
Virtuoosille riitti kysyntää
Muutamaa vuotta aiemmin edesmenneen Clifford Brownin työn jatkajaksi usein nimetty Hubbard oli jo tuolloin vakuuttava soittaja. Hänellä oli loistava tekniikka ja muhkea, sujuvasti kaikissa rekistereissä hyvin soiva ääni trumpetissaan. Hän oli myös idearikas muusikko, joka pystyi pian uskottavasti soittamaan tyylillisesti hyvinkin erilaisissa ympäristöissä big bandeista avantgardeen.
Niinpä Hubbardista tuli hyvin kysytty muusikko, joka jo 1960-luvun puoliväliin mennessä oli osallistunut lukuisiin merkittäviin levytyksiin mm. Eric Dolphyn (Outward Bound, Out To Lunch), John Coltranen (Africa/Brass, Olé Coltrane, Ascension), Ornette Colemanin (Free Jazz), Herbie Hancockin (Takin’ Off, Maiden Voyage), Sam Riversin (Contours), Oliver Nelsonin (Blues And The Abstract Truth), Hank Mobleyn (Roll Call) ja Wayne Shorterin (Speak No Evil) kanssa.
Blakeyn paras Messengers
Vuonna 1961 Hubbard liittyi Art Blakeyn Jazz Messengers-yhtyeeseen. Tuolloin Blakey kasvatti yhtyeensä kolmipuhaltajaiseksi. Hubbardin lisäksi mukana olivat pasunisti Curtis Fuller, saksofonisti Wayne Shorter, pianisti Cedar Walton sekä basisti Jymie Merritt, jonka Reggie Workman korvasi seuraavana vuonna. Tuo monien mielestä kaikkien aikojen paras Messengers-versio pysyi koossa kolme vuotta, jonka aikana se teki useita erinomaisia levyjä (Mosaic, Free For All ja Buhana’s Delight/Blue Note sekä Caravan ja Ugetsu/Riverside). Noille levyille Blakey oli Messengers-perinteen mukaisesti onnistunut hersyttämään muusikoiltaan lukuisia erinomaisia sävellyksiä myös Hubbardilta (Core, Crisis ym.) .
Kaikkiaan yli 300 levyä tehnyt Hubbard levytti ensimmäisen kerran omissa nimissään 1960 Blue Notelle ja teki yhtiölle useita albumeja vuoteen 1965 mennessä. Tyylillisesti nuo levyt ovat pääosin modernia hard bopia, jota olivat toteuttamassa mm. Hank Mobley, Wayner Shorter ja Hubbardin pitkäaikainen soittokumppani saksofonisti ja huilisti James Spaulding.
1962 – Freddie Hubbard & Art Blakey – Moanin’
{youtube}4noNAphDFA8{/youtube}
Vaikutteita jazzin ulkopuolelta
Soitettuaan lyhyen aikaa Max Roachin kanssa Hubbard perusti 1966 oman yhtyeen, jolle hän solmi levytyssopimuksen Atlanticille. 1960-luvun loppupuoli ei ollut jazzille enää vuosikymmenen alun tapaista kulta-aikaa, vaan nopeasti kehittyneistä rockista ja funkysta oli tullut entistä kovempia kilpailijoita. Vastauksena tähän jazz-muusikot ryhtyivät lainaamaan aineksia näistä tyyleistä. Hubbardkin teki niin. Selvin osoitus tästä oli 1969 ilmestynyt albumi ”A Soul Experiment”, jolla soittivat mm. kitaristi Eric Gale sekä rumpalit Bernard Purdie ja Grady Tate. Tuloksiltaan korkeintaan kohtuullinen Atlantic-kausi päättyi toteutukseltaan sekavaan ja poliittisesti sävyttyneeseen ”Sing Me A Song Of Songmy”-albumiin. Se ilmestyi alkuvuodesta 1971, jolloin Hubbard oli jo siirtynyt Creed Taylorin perustaman CTI-yhtiön artistiksi.
Liukuminen viihteeseen
CTI oli toiminta-ajatukseltaan hyvin kaupallisesti suuntautunut. Sen julkaisemat albumit olivat erittäin komeasti pakattuja avautuviin kansiin. Ja vaikka sen taitelijakaartiin liittyi useita perusjazzareita (Milt Jackson, Ron Carter, Jim Hall, Kenny Burrell, Stanley Turrentine ym.) Taylor toi heidän levyilleen viihteellisiä aineksia käyttämällä usein mm. jousitaustoja.
Hubbard sai tehdä kaksi ensimmäistä CTI-levyään (Red Clay ja Straight Life) ilman kuorrutuksia. Tuloksena oli kaksi hyvin onnistunutta, lievillä funky-painotuksilla virtaviivaistettua hard bop-albumia, joilla Hubbard itse soitti todella intoutuneesti saaden hyvää kiritystä mm. tenoristi Joe Hendersonilta ja pianisti Herbie Hancockilta.
Levyt myivät myös hyvin, mutta niitä seuranneet CTI-albumit alkoivat viedä Hubbardia yhä syvemmälle viihdejazzin hetteikköön, joka syveni entisestään Hubbardin liittyessä Columbia-yhtiön talliin. 1970-luvun loppupuoliskolla Hubbard teki tuolloin tallennettujen live-levytysten todistamia onnistuneita keikkoja yhtyeensä kanssa. mutta hänen tuolloiset levytyksensä taas olivat enimmäkseen onnetonta viihdemössöä, jonka teko loppui Hubbardin saadessa potkut Columbiasta 1980.
1980-luvulla Hubbardilla oli jatkuvasti asiallisia yhtyeitä, joiden kanssa hän levytteli monillekin, isoille ja pienille merkeille ympäri maailmaa. Merkittävimmät tulokset syntyivät 1980-luvun toidella puoliskolla Blue Notelle tehdyille levyille mm. Woody Shaw’n kanssa. Tosin Hubbardin soittokunto oli jo alkanut heiketä miehen täytettyä 50 vuotta. 1990-luvun alussa hänen ylähuulensa tulehtui, jolloin hänen olisi pitänyt pitää taukoa soittamisessa.
Huuli halkesi Suomessa
Huuliongelma muuttui draamaksi Helsingin Jumo-klubissa, missä UMO:n vierailijana olleen Hubbardin tulehtunut huuli halkesi ja konsertista tuli torso. Olin paikalla tuossa tilaisuudessa. Hubbardin suu oli todella karmean näköinen.
Tuon trumpetistille katastrofia merkinneen tapahtuman jälken Hubbard joutui pitkäksi aikaa olemaan soittamatta, mutta palaili pikkuhiljaa lavoille 1990-luvun puolivälissä soittaen etupäässä kevyempää ansatsia vaatinutta flyygelitorvea. Viimeisen kerran hän kävi Suomessa 2000. Tuolloin hän soitti Porissa viime vuosien yhteistyökumppaninsa Davis Weissin kokoaman New Jazz Composers Octeton kanssa. Saman kokoonpanon kanssa Hubbard teki myös viimeiseksi jääneen levynsä, hänen 70-vuotispäivänsä (7.4.2008) kunniaksi keväällä ilmestyneen ”On The Real Side”-cd:n, jonka ohjelmistossa on useita Hubbardin etupäässä 1970-luvulla levyttämiä kappaleita.
