Tänään oli 3.4. kuolleen Lauri Tornivuoren hautajaiset. Kun istuin kirkossa Laurin arkun lähellä, mietin että keitäs meitä PCB:stä puuttuu kun tässä penkillä istuu vain viisi, veljeni Ilkka ei päässyt paikalle. PCB:ssä meitä on seitsemän! Sitten katseeni osui arkkuun ja muistin, että siellähän se seitsemäs jäsen on, melkein koko bändi siis paikalla.
Monet vanhat muusikot ovat aloittaneet uransa jo viisi- ja kuusikymmentäluvuilla, niin myös Lauri. Olin vielä pikkupoika kun hän jo soitteli bändeissä. Useat ajautuivat opiskelujen jälkeen kuitenkin urille, jotka veivät heitä poispäin nuoruuden harrastuksista kuten musiikista. Lauri ryhtyi lukemaan oikeustiedettä, se johti hänet jo nuorena juristina työhön hovioikeuteen, mutta pianisti ja sanataiteilija hänessä asui sielläkin.
Soitin joskus 1980-luvun alussa yksittäisiä keikkoja mm. Seppo Rannikon ja Tuomas Kallialan kanssa. He tunsivat Lauri Tornivuoren. Eräällä tällaisella keikalla keväällä 1981 he ehdottivat, että Lauri sopisi pianistiksi perusteilla olevaan PCB-yhtyeeseen, johon Reima Virolainen oli suositellut basistiksi Tuomas Kallialaa. PCB, joka alussa oli pelkkä lyhenne ilman alkuperää, oli kokoontunut muutaman kerran harjoittelemaan Bottan kirjastoon kokoonpanolla, jossa olivat trumpetisti Aaro Louhi, klarinetisti Pekka Iiramo, pasunisti Ilkka Virto, kitaristi Jukka Järvelä ja rumpalina allekirjoittanut.
Kun sitten myös Lauri ja Tuomas liittyivät bändiin oli PCB syntynyt. Alkuvuosina PCB:llä oli paljon keikkoja. Näiden lisäksi Lauri – josta näinä vuosina leivottiin hovioikeuden neuvos tai leivos niin kuin hän itse sanoi, soitti pianistina myös yksinään mm ravintola Puerto del Silenciossa, Omenapuussa ja Savoyssa. PCB:n lisäksi Lauri soitti myös JASO-bigbandissa ja teki keikkoja pienemmillä kokoonpanoilla, joissa allekirjoittanut oli usein rumpalina.
Lauri oli sanallisesti lahjakas niin tilannekomiikassa kuin sananmuunnoksissa, häntä voi hyvällä syyllä sanoa sanataiteiljaksi. Mutta oli hän myös sanoittaja, hänen sanoituksia (suomennoksia) ovat mm Porttikiellon mä sain (Don’t get much anymore), Aivan, muotisana verraton (Jada) ja Kaunis Gigolo (Schöner Gigolo).
Rumpalina minuun teki suuren vaikutuksen Laurin luonnehdinta minusta, ”sinulla on balanssikroppa”, sillä joitakin soittajia hän luonnehti valan tehneiksi kompinkääntäjiksi. Harvoin Lauri kuitenkaan ketään haukkui, enemmän hän oli tunnettu siitä että rakasti ihmisiä.
Lauri oli myös tavallaan mystinen monille tutuilleen, minä en esimerkiksi tiennyt hänen lyhyeksi jääneestä nyrkkeilijän urasta. Lauri ei tehnyt numeroa itsestään. Tarinoita hänestä kuitenkin riittää.
Lauri toisti usein vanhaa määritelmää herrasmiehestä. ”Herrasmies on se, joka osaa soittaa haitaria mutta ei tee sitä”. Lauri ei tuon määritelmän mukaan aivan herrasmies ollut, sillä kyllä hän tarpeen tullen soitti haitaria. Eräs hänen legendaksi jäänyt sanonta onkin ”silloin se surun päivä valkesi, kun haitari otti ja halkesi”.
Lauri kuoli, mutta monet tarinat hänestä ja muistakin tuntemattomista suuruuksista elävät. Lauri ei pitänyt ääntä itsestään, häntä eivät kiinnostaneet julkkikset eikä julkisuus. Ehkä siksi hänet valittiin Kaamos Jazzin vuoden symppikseksi 1984. On surun päivä ja balanssikroppa kaipaa symppistä.
