James Brownin musiikille omistetussa konsertissa tarjolla oli ärhäkkää funky-soulia ja hieman sinistä bluesiakin. Saatiin nauttia James Brownin pidetyimpiä menestyskappaleita maukkaina big band -sovituksina: mm. Cold Sweat, Papa’s Got a Brand New Bag, Lickin’ Stick ja Soul Power. Saatoin vain todeta maestron sanoin: I feel good!
I need your key avasi konsertin rennosti, muttei huolimattomasti. Soul Power nosti esiin UMO:n uutta solistipoweria, tenoristi Olli Ojajärven, ja hieman myöhemmin altisti Jouni Järvelän (It’s a new day). Kurt Weilin kaunis balladi September Song muuntui sekin kulkevaksi souliksi big band-käsittelyssä.
Brownin sävellykset eivät ole monimutkaisia, missä ehkä onkin niiden tenhovoiman salaisuus. Soolojaksot ja jammailut rakentuvat usein yhden soinnun blueskulkuihin tai kvarttisointurotaatioon, ja tämä lääke uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. UMO:n sovituksissa svengiä toteutettiin myös mm. bassokitaran ja baritonisaksofonin hienoina yhteiskuvioina.
It’s a new day sisälsi hienon jakson, trumpetisti Timo Paasosen a cappella-soolon; aivan upeaa! Tätä pysäyttävää, ja samalla solistille hyvin vaativaa, tehokeinoa saatiin nautiskella illan mittaan muutenkin.
Everyday I have the blues, jonka mm. B.B.King esittää useimmiten laiskanletkeänä shufflena, oli nyt tiukkaa rhythm & bluesia. Papa’s got a brand new bag sisälsi kohokohtana Pepa Päivisen hillittömän baritonisaksofonisoolon, konkareista myös pasunisti Antti Rissanen kunnostautui.
UMO soitti konsertin ensimmäisen osan moitteetta, ja toisen todella hyvin; joku vapautuminen tai stressin laukeaminen tai mikä lie tapahtui, ja soittoon tuli uutta iloa ja esiintymiseen vapautuneisuutta. Pientä läppääkin heitettiin luontevasti kapellimestarin kanssa ja trumpettisektio rohkaistui pieniin jopa koreografioihin. Juuri näin!
Toisen osan kliimakseja olivat mm. Ojajärven tenoripudottelut ja Rissasen pitkä, osin a cappellana soitettu pasuunasoolo (Licking Stick), molemmat täydellisesti biisin tyyliin niveltyen.
Useimmat mustat svengimuusikot vierastavat kantria, mutta Brown oli – Ray Charlesin ohella – niitä harvoja, jotka näkivät sen kiistattoman arvon. Hank Williamsin Your cheating heart oli värisyttävä elämys, eikä vähiten Mikko Mustosen vetopasuunasoolon ansiosta.
Maestro Landgren intoutui itse Super bad -biisillä pieniin tyylinäytöksiin, kuin myös trumpetisti Tero Saarti. Trumpettisordiinosooloja kuulee nykyisin kovin harvoin, mutta Mikko Penttisen oivallinen soolo It’s magic‘lla oli todellista magiaa, kuten koko UMO:lle omistettu numerokin.
Luotettavia muusikoita
James Brown oli ennen muuta karismaattinen lavaesiintyjä, jonka suggestiivinen show oli jäljittelemätön. Hän puhalsi myös orkesteriinsa ilmiömäisen fiiliksen ja lähes maanisen tsempin. Landgren taas on ruotsalainen, keski-ikäinen herrasmies, ja UMO Big Band on arvonsa tunteva jazzorkesteri; molemmat heittäytyivät musisointiin sydän avoimena, mutta arvoaan menettämättä.
Landgren myös lauloi oikealla tekniikalla; hän oli “Sinatra-tyylisessä” blueslaulussaan oikeastaan parempi kuin Brown itse, tiukimmat funky-tulkinnat hän jätti Pricelle. Vetopasuunasolistina hän oli mies paikallaan, hyödyntäen soittimensa liikkumatilaa mainiosti. James Brownia ei kuulu soittaa pelkästään puhtaasti: tyylin vaatimia murtosointeja ja rosoisia korostuksia Landgren viljelikin sopivan tiuhaan ja uskottavasti.
Landgren toimi konsertissa myös kapellimestarina. Hän lukeutuu Ruotsin tunnetuimpiin viihdetähtiin, ja oma levytysmeriitti on todella laajaa. Originaali-idea Brown-konsertista kehkeytyi ruotsalaiselle Bohuslän Big Bandille jo 2008.
Magnum Coltrane Pricella on pitkä meriittilista erityisesti funkin, jazzin ja hip-hopin parissa; mm. ruotsalaisten Titiyon, Lisa Nilssonin ja Esbjörn Svensson trion kanssa ja kansainvälisesti Janet Jacksonin ja Mary J Bligen kanssa.
Price komppasi UMO:a oikeaoppisesti, Brownin vaatimalla tavalla. Sammutetuilla kielillä soittaminen, terävien aksenttien sahaava käyttö ja tenhoavien licksien käyttö oli hänelle tuttua. “James Brown-sointu” (E9 +6 pull offina) irtosi sekin luontevasti.
Kitara vain ei tahtonut kuulua, eikä se yleisön pyynnöstä huolimatta paljon parantunut. Landgrenin ruotsalaisuus (“poliittisesti korrekti” tyyli pyöritellä asioita, ilman auktoriteettia) ilmeni tässä: sen sijaan, että olisi vain kehottanut miksaajaa korottamaan kitaran volyymia, hän neuvoi yleisöä kääntymään tämän puoleen. Samasta asiasta oli ollut puhe jo Järvenpäässä.
Papa’s got a brand new bag-biisin välisoitto, joka kuuluisi ottaa staccatona kitaralla, soitettiin big band -puhaltimin. En ole oikein varma tuon ratkaisun toimivuudesta, mutta pakkohan tällaisia kompromisseja on tehdä, kun miksausta ei saada pelaamaan. Pienesti ja varovasti, siinä UMO:n miksauslinja – ja se on valitettavaa, koska orkesterin uskottavuus vaarantuu.
Kontrabasisti Ville Huolman on luotettava muusikko myös bassokitaran varressa (näiden instrumenttien yhteys ei jazzissakaan ole mikään itsestään selvyys). Ehkä tyylinmukaisuus olisi tässä yhteydessä vaatinut hieman kulmikkaampaa soittoa, kuten terävämpää attackia sorminäppäilyissä ja slap-tekniikkaa, mutta oikein hyvä näinkin.
UMO:n viimekätinen dynamo oli nyt rumpali Toni Porthén, joka on nähtävästi kuunnellut Brownia tarkoin korvin. Svengimestarin sooloa saatiin odottaa aina päätösnumeroon (Cold sweat) asti, mutta se olikin sitten sitä raivoisampi. Myös pianisti Jussi Fredriksson eli vahvasti soul-hengessä, eritoten sähköpianonsa kanssa.
Perunamuusia, kananpoikaa
James Brown (1933 - 2006) nousi modernisoidun, afroamerikkalaisen soulin tähdeksi jo 1960-luvulla. Ei ole sattumaa, että Brownista tuli soul-tulkkina kuuma nimi ja hän myös teki loisteliaan paluun parrasvaloihin funkylaulajana. Brown oli muokkaamassa soulista ja rhythm & bluesista funk-tyylin, jolla on suuri merkitys mustalle nykymusiikille ja varmasti koko länsimäisen populaarimusiikin musiikin kehittymiselle; hip-hop, rap jne.
Amerikkalainen gospel-pohja antoi hyvät eväät souliin. Brownin oma levytystuotanto osoittaa silti, ettei hän ollut erityisen vahva bluesin tai balladien tulkki (Messing with the Blues, That dood it jne.) – Brownin blueslaulu on levyillä itse asiassa melko väkinäistä, sinisten nuottien käyttö lähes muodollista ja nuottien taivuttelu vaivalloista.
Brownin teräväaksenttinen puolipuhe, suoraviivainen aggressio ja säksättävä laulutyyli tekevät kuullun ymmärtämisestä tosin vaikeaa, mutta se kuulostaa hyvältä varsinkin live-esityksessä. Tekstuuri on jotakin sanoin kuvaamatonta – mutta tuo “mashed potatoes, do the alligator” puree jengiin. Se kuulostaa hyvältä, vaikkei yleensä merkitse juuri mitään. Sitä paitsi se svengaa kuin mieletön.
Brown oli orkestereineen armoton fiiliskone. Salintäysi Savoyn yleisö rohkaistui nytkin Cold sweat-biisillä nousemaan ja tanssimaan käytävillä. Odotin, että UMO olisi heittänyt encorena vielä Living In American, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Laitettakoon kuitenkin vielä loppuun osa sen sanoituksesta, toimii ehkä muistutuksena Brownin vakavemmista pyrkimyksistä.
Living In America
Superhighways – coast to coast – easy takin’ anywhere –
On the transcontinental overload
just slide behind the wheel.
How does it feel when there’s no destination that’s too far
And somewhere on the way
you might find out who you are.
Living in America – eye to eye – station to station.
Living in America – hand in hand – across the nation.
Living in America – got to have a celebration – rock my soul!
Smokestack – fatback – many miles of railroad track.
All-night radio keep on runnin’ through your rock’n’ roll soul.
All-night diners keep you awake
on a black coffee and a hard roll.
you might have to walk a fine line
you might take a hard line
But everybody’s workin’ overtime.
Savoy-teatteri torstaina 17.2. klo 19.00. UMO Rytmi: James Brown Revisited!
UMO, Nils Landgren, vetopasuuna, laulu, orkesterin johto; Magnum Coltrane Price, kitara, laulu.
Ohjelma: I need your key, Soul Power, Semtember Song, It’s a new day, Everyday I have the blues, Papa’s got a brand new bag, Licking stick, Your cheating heart, Super bad, It’s magic, Cold sweat, There was a time.
{youtube} ni5ELUVM2eI{/youtube}
{youtube} oHqUipinDyw{/youtube}
