Jo toinen Jazzkaar toteutettiin koronapuitteissa. Ohjelma oli pandemiasta huolimatta kiitettävän moniulotteinen. Kattaukseen sisältyi kaikkea perinteisestä jazzista kokeellisiin ja sähköisiin suuntauksiin, unohtamatta laulelmaa, soulia ja urbaania r&b-hehkutusta.
Keväästä elokuun loppuun siirretty ja samalla kymmenpäiväisestä maratonista viikkoon tiivistetty tapahtuma olikin kaikin puolin onnistunut. Tallinnan 32. kansainvälinen jazzfestivaali kokosi yhteen lähes 9000 kävijää. Ajankohtaa juhlisti osaltaan se, että 20.8.2021 täyttyi 30 vuotta siitä, kun Viro irtautui Neuvostoliitosta ja julistautui itsenäiseksi toista kertaa.
Rutistukseen sisältyi 37 varsinaista konserttia, joita soitettiin Tallinnan lisäksi Tartossa, Pärnussa, Viljandissa ja Rakveressa. Esiintyjiä saapui 10 maasta. Erilaisia tapahtumia mahtui viikkoon kaikkiaan 116, kun mukaan laski ilmaiskonsertit, terassikeikat, jazzkeskustelut ja kaupunkiaktiviteetit. Tilaisuuksiin myytiin reilut 5000 pääsylippua.
Vaba Lavan yhteydessä toimivassa Kärbes Kitchen & Bar -ravintolassa järjestetyissä Jazz Talks -osioissa puhuttiin asiantuntijavoimin muun muassa bigband-kentän nykytilasta, äänessä muusikot Raul Sööt, Siim Aimla ja Kirke Karja sekä musiikin monitoimihenkilöt Kristina Bianca Rantala ja Wolf Kerschek.
Viron jazzliitto ja Jazzkaar palkitsivat alan merkittävimmät vaikuttajat nyt jo 15. kerran. Vuoden 2021 muusikoksi nimettiin pianisti Holger Marjamaa, lahjakkuudeksi laulaja-lauluntekijä Rita Ray, yhtyeeksi Joel Remmel Trio, säveltäjäksi muusikko Erki Pärnoja ja kanavaksi Philly Joe’s TV, joka käynnisti haastavaan aikaanverkkokonserttisarjan ja lanseerasi oman tv-kanavan vuoden 2020 lopulla.
Suomalaisia kuuli Jazzkaarissa useassa yhteydessä. Esimerkiksi Jesse Markin otti yleisön haltuun vilpittömyydellään niin Jazz Talk -sessiossa toimittaja Romi Hasan haastattelussa kuin Vaba Lavan keikalla. Livenä solisti, kitaristi Totte Rautiainen ja basisti-konemies Janne Kasurinen vetivät väen tanssilattialle tanakan jyhkellä saundillaan ja vetoavalla lavakarismalla.
Aito kontakti
Jatsaamaan pääsi näyttämällä EU:n Covid-19-rokotustodistuksen, todistuksen jo sairastetusta koronasta tai negatiivisen testituloksen. Lähes 400 pikatestiä tehtiin Jazzkaarin mittaan Telliskivessä.
Konsertit vetivät kohtalaisen hyvin yleisöä, vaikka viranomaisten vaihtuvat ohjeet ja suositukset verottivat edelleen kansan halukkuutta lähteä nauttimaan musiikista.
Sen myötä tuntuikin, että poikkeusoloissa oli liikkeellä aitoja musiikinystäviä, jotka osoittivat intonsa seisovin aplodein sekä ostamalla niin suosikkiartistinsa levyjä kuin festivaalituotteita keikkojen yhteydessä. Jazzkaarin toteuttanut tiimi sekä yli 80 talkoolaisen joukko ansaitsi kokonaisarvosanana täyden kympin haasteellisessa tehtävässään.
Kutsu esiintyä Jazzkaarissa oli monille konsertoijille harvinainen tilaisuus päästä tositoimiin aina vain jatkuvina poikkeusaikoina. Artisti jos toinenkin kertoi Tallinnassa, miten hienoa on soittaa oikealle yleisölle pelkän treenaamisen tai striimauskeikan sijaan. Jälkimmäisessä menetelmässä kun aidon live-latauksen luominen ja ylläpito on usein haasteellista, luontevasta kuuntelijoille kommunikoinnista puhumattakaan.
Korona-aika onkin valanut nöyryyttä nimekkäimpiinkin tähtiin. Esimerkiksi norjalaislaulaja Torun Eriksen iloitsi mahdollisuudesta astua lavalle ja nähdä niin paljon ihmisiä kasvoista kasvoihin.
Pääohjelma toteutettiin Telliskiven tutuissa maisemissa. Vaba Lava oli pääestradi ja viereisen Fotografiskan sali toimi sitä intiimimpänä klubimaisena miljöönä. Kotikonsertit taas järjestettiin ulkoterasseilla yhtä iltaa lukuunottamatta, jolloin keikka vaihdettiin lennosta sisälle suojaan sateelta.
Sen sijaan vaikkapa Eleryn Tiit sai tarjoilla sielukkaita r&b-tulkintojaan kauniissa iltapaisteessa kitaristi Rauno Laikjõen säestyksellä Kadriorgin liepeillä. Siim Aimla Funk Bandistakin tutun vokalistin estradilta avautui samalla komea näköala Tallinnan pilvenpiirtäjiin, jotka muistuttivat laulajan ilmaisumuodon yhdestä kodista New Yorkista.
Laulajille on muutenkin ollut Jazzkaarissa aina sijansa, aloittihan tapahtuman perustaja ja taiteellinen johtaja Anne Erm oman ammattiuransa Collage-lauluyhtyeessä. Tämän vuoden otos kattoi tyylillisesti laajan skaalan perinteisestä jazzvokalismista moderniin souliin ja urbaaniin r&b:iin.
Tiitin lisäksi jäivät mieleen trad.-taituri Susanna Aleksandra sekä soul/r&b-siskot Ellip eli Pille-Riin Karro ja bilebändi DeLulun solisti Inga Tislar – kukin persoonallisia ja teknisesti taitavia osaajia omine tyyleineen ja ohjelmistoineen.
Susanna Aleksandran keikan vetovoimaa kasvatti suomalainen säestystrio. Susanna Aleksandra Veldi on kartuttanut meriittejään levyttämällä sekä koti- että ulkomaisten muusikoiden kanssa. Uusin levy The Siren (Eclipse Music 2021) syntyi suomalaisvoimin, onhan solisti opiskellut täällä vuodesta 2015. Pianisti, synamies ja kanssatuottaja Joonas Haavisto, basisti Joonas Tuuri ja rumpali Ville Pynssi nostivat yhteisen ilottelun vinhaan lentoon Fotografiskassa. Seireenimäistä tenhoa syvensi solistin hallitun taipuisa fraseeraus, jolla hän tuntui löytävän oleellisen erityyppisistä lauluista.
Lisäksi laulajista erottui juuri palkittu Rita Ray, joka loisti nyt The Motown Sound -yhtyeen solistina Robert Linnan kera. Puhaltajien ja taustakuoron täydentämän tentetin ilta myytiin loppuun. Hyvästä syystä. Motownin hittipajasta oli valittu ainavihantaa repertuaaria muun muassa Marvin Gayeltä, Diana Rossilta, Stevie Wonderilta ja The Temptationsilta, ja encoreksi vielä yllätysveto War. Tiukkaotteinen bilebändi otti homman haltuun suvereenisti. Ilmankos yleisö oli mukana ensi iskusta ja tanssi keikan läpi.
Samoin valikoimasta nousi mimiikkaa ääniosaamiseen yhdistävä sekstetti ImproVoc, jossa laulaa muun muassa Ivi Rausi. Sanaton ilmaisu laulamisen rinnalla kehitti tekemiseen erikoista vallattomuuden tuntua.
Tuontinimistä omaa lauluilmaisuaan esittelivät brittivokalisti Sahra Gure, norjalainen Torun Eriksen ja amerikkalainen Lucy Woodward. Heistä paljain jaloin yleisön eteen astellut Sahra Gure ilmensi nuorta intoa ja hapuilevaa osaamista. Yksi biisi lähti väärälle raiteelle ja piti aloittaa alusta. Toisaalta taas esimerkiksi Afro Bluessa oli oikeanlaista, miltei mystistä värinää. Myös The Stylisticsin People Make the World Go Round toimi sulavasti omien kynäelmien lomassa Alex Wilsonin pianosäestyksen tuella.
Yli rajojen
Ohjelmasta hahmottui monia muitakin kiinnostavia teemoja. Kosketuspintaa kasvattivat laajennetuilla kokoonpanoillaan pianisti Kristjan Randalu (15-miehinen New Wind Jazz Orchestra), basisti Janno Trump (jousikvartetilla täydennetty uusi työryhmä Clarity Ensemble) sekä lukuisin vierailijoin aateloitu Raivo Tafenau Quartet (Tallinnan kamariorkesterin kera).
Randalun konsertti oli koko Jazzkaarin huipentumia. Saksalaisen musiikki-impressaarin Wolf Kerschekin johtama New Wind Jazz Orchestra esitti vereksiä sovituksia pianistin musiikista. Mukana oli uusien työnäytteiden ohella sävellyksiä muun muassa albumeilta Enter Denter (ERP 2010) ja Absence (ECM 2018).
Orkesteri vakuutti saundillaan, jossa bassopasuunat ja muu alarekisteri oli harvinaisella tavalla läsnä. Se kehitti kokonaissointiin korvaa miellyttävää muhkeutta ja loi samalla balanssia Randalun pianoon. Musiikki oli kiehtova yhdistelmä teknisesti kimurantteja, teoksen sisällä vaihtuvia tahtijakoja, viistoja sointipintoja sekä tunnelatauksen kiihdytystä ja suvantoja.
Teoksiin oli sovitettu soolotilaa eri instrumenteille, mikä osaltaan generoi kokonaisuuteen kohottavaa dynamiikkaa. Esimerkiksi Song of Freedomiin sisällytettiin Karl-Juhan Laanesaarin hieno rumpuosuus, joka toi mieleen Gil Evensin ja Miles Davisin Sketches of Spainin. Party Clouded taas mykisti tymäkällä pörinällään.
Janno Trump on profiloitunut ideadynamoksi, joka tutkailee väsymättä uusia tuulia musiikissaan. Jazzkaarissa hän esitteli Clarity Ensemblen, jossa soitti basistin johtaman trion (Joel Remmel, piano ja Ramuel Tafenau, rummut) lisäksi jousikvartetti. Se toi sointiin mehevää täyteläisyyttä ja kamarimusiikillisia vivahteita.
Trumpin sävellykset edellyttivät koko ryhmältä herpaantumatonta paneutumista. Yleisöä paapottiinkin kiehtovalla tekstuurien vaihtelulla ja sähäkällä energialla. Finaalin tarkasti artikuloitu kasvu koko ensemblen verkkaisesta askelluksesta yhteiseen vinhaan piiskaukseen kruunasi komean kokonaisuuden.
Vaikuttava konsepti oli myös Raivo Tafenaun haban näyttö jazztrion, vierailevien kollegojen sekä 17-jäsenisen, Rasmus Puurin johtaman Tallinnan kamariorkesterin kanssa. Festivaalin avannut konsertti ammensi tasapuolisesti jazzin perinteestä ja kasvatetun kokoonpanon mahdollisuuksista.
Ytimessä väreili eri ikäpolvien soittajien intuitiivisen tarkka kommunikointi, olihan lavalla liideri-saksofonistin poika, rumpali Ramuel Tafenau, pianisti Joel Remmel ja basisti Heikko Remmel sekä kokeneempia kehäkettuja, kuten saksofonistit Raul Sööt ja Siim Aimla sekä bassoklarinetisti Meelis Vind, joka tunnetaan etenkin klassisella puolella. Orkesteri taas on kiertänyt maailmalla muun muassa Arvo Pärtin tulkkina.
Tuloksena oli kuohkean kerroksellista ja nyansoitua sointia, kun jousiorkesteri puhalsi lämpimän puista hönkää moni-ilmeiseen sävelmateriaaliin. Lopuksi iso remmi uskaltautui vielä koukkaamaan improvisoinnin tantereille päällikön kannustamana.
Sähköistä kipinöintiä
Musiikillisia maailmoja yhdistivät niin ikään teknojazztrio Modulshtein sekä kitaristi-sormioekspertti Argo Vals ryhmineen.
Niiden sähköä ja efektejä räiskynyttä palettia täydensivät lyömäsoittaja Mino Cinélu ja trumpetisti Nils Petter Molvær SulaMadiana-projektinsa vahvasti muokatuilla maailmanmusiikillisilla sävyillä sekä kitaristi Mart Soo ja hechtyphonia soittava Florian Walter. Heidän esityksessä kokeellinen riskinotto törmäytettiin Soon pedalityöskentelyyn ja Walterin kiemuraiseen instrumenttivalintaan ja sen soittoon liittyviin koomisiin elementteihin.
Modulstheinin koneiden, dj-osaamisen, kitaran sekä bassoklarinetin ja klarinetin yhdistelmä kuulosti harkitulta ja hiotulta paketilta. Suomalaisen korvissa saundi linkittyi vahvasti RinneRadioon. Myös puhaltaja Marten Altrovin ja Dj Banditin alias Aleksei Semennihhinin käyttämät työvaatteet toivat mieleen Tapani Rinteen koplan duunihaalarit.
Modulstheinin upouudella pitkäsoitolla Timetrix (2021) julkaistu musiikki tulvi livenäkin kiehtovia elektro-akustisia tehoja, joista ammennettiin koukuttavaa sykettä. Lisäksi kansanmusiikkiviitteet ja runosämplet iskostivat pauhuun omintakeisia ulottuvuuksia. Ilmaisun kruunasi Aleksandr Žedeljovin kitarastaan loihtimat rekisterit kontrastien luojana.
Ulosannillaan säväytti myös Argo Vals Band. Kitaristi-sormioekspertti on erikoistunut kunnianhimoisiin studioprojekteihin, joista on valmistunut muun muassa progehtava albumi Nokturn (2015). Jazzkaarissa kuultiin In Loving Memory Of -levyn (2020) materiaalia. Sen huikeat äänikatedraalit rakennettiin livenä työryhmällä, joka kiinnitti erityistä huomiota juuri äänikuvaan ja sen laatuun.
Saundi olikin muhkean erotteleva, ja laitearsenaalista huolimatta hämmästyttävän orgaanisen kuuloinen. Musiikki toi hyvällä tavalla mieleen King Crimsonin ja Argo Vals oli teknisenä ja mielikuvituksekkaana soittajana ja säveltäjänä kuin Viron Robert Fripp.
Teknologiaa hyödynsivät myös Mino Cinélu ja Nils Petter Molvær. Lyömäsoittaja-laulaja ja trumpetisti loivat saundinsa muokkaamalla ja luuppaamalla tuottamaansa signaalia. Sen myötä kuulosti usein kuin lauteilla olisi höyrynnyt useampikin saunoja. Mutta ei siinä mitään, saundi oli kyllä helmi ja meno parhaimmillaan tanakkaa.
Duo tutkii juuriaan SulaMadiana-levyllä (Modern 2020). Idea välittyi settiin tanakkana poljentona, hienoina perkussiopyrähdyksinä sekä kuulaasta tukahdutettuun pihinään vaimennettuna vaskitteluna. Elementit kohtasivat paikka paikoin upeasti mutta vielä enemmän tiiviistä istunnosta jäi odottamaan yhteistä kommunikointia ja läsnäoloa.
Mart Soo ja Florian Walter kanavoivat hekin tekemiseensä eriparisia elementtejä. Niin vain kuitenkin kitaristin eksperimentointi ja hechtyphon-vänkyräpillin efektileikki natsasivat yksiin, ja vieläpä mieltä kohottavasti. Vahvasti efektoitu ja samalla peloton soitto tuntui tutkivan sointiuniversumia ilman lukkoonlyötyä reittikarttaa, ja ken rohkeni hypätä kyytiin, palkittiin löytämisen ilolla.
Filosofia edellä
Nik Bärtsch konsertoi Jazzkaarissa tällä kertaa soolona. Kansainvälistä repertuaaria täydensi muun muassa ranskalais-syyrialainen laulaja-huilisti Naïssam Jalal, jonka triossa soittivat brasilialaisspianisti Leonardo Montana ja juuriltaan armenialainen ranskalaisbasisti Claude Tchamitchian. Molemmat vieraat yhdistivät ilmaisuunsa maailmankatsomuksellisia elementtejä.
Nik Bärtsch yllätti jälleen kurinalaisella ja askeettisella, mutta silti vapaasti virtaavan tuntuisella musiikillaan, jossa zen-filosofia sulautuu budolajien harrastuksesta omaksuttuun estetiikkaan. Ohjelmana oli keväällä julkaistu sooloalbumi Entendre (ECM 2021). Ajatus siitä oli kuulemma elänyt pitkään ja koronarajoitukset viimein raivasivat kalenterista aikaa levytyksen toteutukseen. Samaan aikaan valmistui myös kirja Music, Movement, Mind, jossa Bärtsch avaa maailmaansa eri näkökulmista.
Livenä Bärtschin musiikilliset Moduulit sulautuivat toisiinsa luontevasti. Työskentelyssä huomion kiinnitti usein kehämäinen sointikierto. Paikka paikoin Bärtsch myös manipuloi pianon kieliä milloin vaimentaen ja näppäillen, välillä taas napauttaen kieliä kädellä tai malletilla. Toisteisessa virtauksessa liu’uttiin teemasta toiseen hienovaraisesti.
Niukkaeleisyydestä huolimatta ilmaisu tulvi teknisesti vaativaa osaamista ja vahvaa emotionaalista latausta. Minimalismi soi äärimmäisen harvoin näin rikkaasti.
Meditatiivista musiikkia tarjosi myös Naïssam Jalal. Hän soitti kolmea erilaista huilua ja käytti ääntään instrumenttina. Puhaltimet sälyttivät sointiin maailmanmusiikillista ulottuvuutta, puheenvuorot soitteiden välillä puolestaan avasivat solistin mielenmaisemaa, jossa itämaiset maailmankatsomustavat kiteytettiin mietelauseiksi ja elämänohjeiksi.
Pianisti Leonardo Montana ja basisti Claude Tchamitchian työstivät ilmoille akustista ambientia. Jalalin huilun soitto ja samanaikainen melodinen ulvahtelu, hyräily, puhkunta ja vali toivat etäisesti mieleen Leon Thomasin ja Rahsaan Roland Kirkin.
Uusin ideoin
Moni kouliintunut pelimanni oli liikkeellä tuoreen musiikin kanssa, kuten pianisti Joel Remmel vastikään ilmestyneine Kevad-levyineen. Näin myös Mingo Rajandi, joka on vuoden takaisesta Belgiaan muutostaan huolimatta jatkanut työskentelyä luottokvintettinsä kanssa. Kitaristi Jaak Sooäär puolestaan esitteli Lontoossa 2019 alkunsa saaneen projektin London-Tallinn Cosmic Bridge. Sen erikoisuus oli ukrainalainen harpisti Alina Bzhezhinska, joka loi uudenlaista jazzia tukenaan konkaribasisti Raul Vaigla ja rumpali Karl-Juhan Laanesaar.
Joel Remmel Trio musisoi ensin kolmistaan, sitten lavalle marssitettiin vierailijoita yksi toisen jälkeen ja lopussa vedettiin vielä kimpassa koko revohkalla. Tulokulma oli klassinen mainstream rakenteineen ja sävyineen. Jukka Eskola hoiti trumpetti- ja flyygelitorvitontin tyylitajuisesti. Huilisti Markus Eermann, saksofonisti Aleksander Paal ja laulaja Liisi Koikson kasvattivat sävyskaalaa kukin vuorollaan. Musiikki kimpoilikin elastisen irtonaisesti keskinäisessä ideoiden pallottelussa.
Mingo Rajandin kattaus voimaantui yhtä lailla materiaalin omintakeisuudesta kuin bändinsä parviälystä. Soittokumppanit Liisi Koikson, Joel Remmel, Ahto Abner ja Marek Talts ovat kysyttyjä tekijöitä ja vaikuttavat tahoillaan monenlaisissa työyhteisöissä. Rajandi on osannut kanavoida kunkin persoonallisuuden kasvattamaan yhteisiä voimavaroja, mikä kuului ulosannissa vakuuttavana intensiteettinä.
Jaak Sooäärillä on tunnetusti korvaa yllättäville mutta toimiville yhdistelmille. Lontoosta Tallinnaan kantava kosminen silta toi Jazzkaariin harpisti Alina Bzhezhinskan. Löytö silasi musiikkiin kiinnostavia sävyjä sähäköittäen esillepanoa dramaattisesti. Bzhezhinskan suurin esikuva on Alice Coltrane, mikä välittyi ulosantiin kunnianhimoisena heittäytymisenä. Instrumentti natsasi hienosti kitaran, basson ja rumpujen klangiin avaten samalla tutusta poikkeavia ulottuvuuksia yhteisäänikuvaan.
Koetellut niksit
Ohjelmasta saattoi niin ikään bongata virolaisen – ja kansainvälisen – jazzin kehäkettuja, kuten kosketinsoittaja Tõnu Naissoo, rumpali Tanel Ruben ja saksalainen saksofonisti-bassoklarinetisti Gebhard Ullmann.
Tõnu Naissoo Electric Groupissa vaikuttavat vintage-soittimia työstävän päällikön lisäksi basisti Mihkel Mälgand ja rumpali Ahto Abner. Heiltä ilmestyi Jazzkaarissa mainio platta Different Direction (Frotee 2021). Livenä sen materiaalia tutki myös vieraileva kitaristi Mathieu Spaeter.
Esitys kaartui 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Sly Stonen funk-sävyistä Herbie Hancockin varhaiseen sähköiseen rytkyttelyyn ja edelleen Weather reportin mieleen tuovaan fuusioon. Naissoon sormiokoukut sekä Abnerin ja Mälgandin orgaaninen rumpu-basso linkittyivät hetkittäin niin ikään acidjazzillisiin sfääreihin. Päätösvedon tulkinta Miles Davisin Jean-Pierrestä summasi hienosti ideat.
Tanel Ruben on kolunnut urallaan kutakuinkin kaiken, mitä musiikkiin liittyy. Nyt hän esitteli yleisölle unelmajoukkueensa, joka edusti Viron kansainvälisintä kärkeä. Lavan jakoivat maestron kanssa laulaja Kadri Voorand, pianisti Kristjan Randalu, saksofonisti Raivo Tafenau ja basisti Taavo Remmel, Joelin ja Heikon isä. Paletti räiskyikin värejä kasarifuusiosta no-wave-revittelyyn sekä kaikenmoisten instrumenttien ääniakrobatiaan, joka kasvoi komppi-iskuista luonnonvoiman omaiseen, hartiavoimaiseen vyörytykseen.
Ullmann ja kitaristi Scott DuBois toivat setillään hekin tuulahduksen tyylimyllytyksestä. Samalla he näyttivät, että vähän voi olla paljon muutenkin kuin muusikkojen määrässä. Vuoropuhelua käytiin herkkävireisesti. Tunnustelevan hauraasta viitekehyksestä duo karkasi paikka paikoin villiin pyöritykseen, jossa päästettiin höyryjä venttiilit appoauki. Silloin menossa oli freen tuntuista räjähtelyä ja vapaapudotuksen vaaran tuntua.
Nikita Korzounin post-bopia henkinyt trio tasapainotti ohjelmakarttaa yllättävällä tavalla. Saksofonisti tutki basisti Andres Alarun ja rumpali Mihhail Nikitinin tuella Standards and Beyond -agendalla juuritietoisesti omien kynäelmien lomassa muun muassa John Coltranen Resolutionin ja Hank Mobleyn If I Should Lose Youn kaltaisia kestosävelmiä. Sen myötä festivaalin ehkä jazzjazzimmassa konsertissa saatiin nauttia perinteisestä ja suoraviivaisesta soitosta loistavalla ammattitaidolla ja pitelemättömällä energialla.
Basisti Raimond Mägin triossa taas suunnistettiin modernismin ja ranskalaistyylisen eksperimentoinnin välimaastossa. Näyttämisenhalua uhkuvassa setissä Mägi väläytti kontransa alimpia murinoita suoden pelitilaa avokätisesti kumppaneilleen rumpali Karl-Juhan Laanesaarille ja pianisti-synasoittaja Kirke Karjalle. Keikan mittaan saundi irtautui värikkään abstrakteihin kuvioihin, epäkeskoihin rytmeihin ja lopulta hyvin kontrastikkaaksi jyystöksi.
32. Jazzkaar Festival 23.–29.8.2021 Tallinna, Viro
