Konsertin aloitti Ruuskanen-Railio Duo, vahvistuksenaan kolmas leidi bassossa. Ohjelmisto oli enimmäkseen omaa tuotantoa ja erittäin viihdyttävää. Monipuoliset sävellykset lainasivat kantria, laulelmaa ja Kurt Weill-jazzia. Veera Railion viulu ja Maija Ruuskasen piano ovat kombinaatio, jota harvemmin näkee, ja kun molemmat vielä laulavat hyvin sekä erikseen että yhdessä, on tulos kohtalaisen ainutlaatuinen.
Iiro Rantala oli säveltänyt soolokonserttiinsa tribuuttikappaleet Bill Evansille, Art Tatumille ja Errol Garnerille. Nämä olivat vaihtelevia ja sopivanmittaisia: Evans impressionistinen, Tatum huikean nopea Donna Lee ja Garner keskitempoista svengiä. Iiro näytti myös bassovoittoisessa kappaleessa, kuinka koko flyygeli saadaan jyrisevään sointiin Lisztin tapaan. Huikea esitys !
Kolmantena pyöränä astui lavalle Dallapé, laulusolisteinaan nyt Sami Saari ja tietysti orkesterin vetäjä Juha Hostikka. Orkesterilla on hyvä lavashow ja kappaleina aitoja Dallape-numeroita kotimaista kaihoa ja germaanista marssifoxia 30-luvulta, jotka suoritettiin pieteetillä.
Nythän on niin, että “oikeaa” Dallapeta kuunnelleet ihmiset ovat keski-iältään jo vanhempia kuin sotaveteraanit, eli heitä on hyvin vähän, Niinpä mielestäni ohjelmistoa voisi hieman laajentaa idean pahemmin kärsimättä. Kun bändi näköjään tekee paljon keikkoja ns. jazzfestivaaleille ja se saa mukaansa jazzia erinomaisesti taitavia solisteja, niin ohjelmaan voisi ottaa vanhoja Ellington – ja Fletcher Henderson-sovituksia, miksei myös Casa Lomaa ja Paul Whitemania. Nämä bändithän olivat Dallapeta perustettaessa vielä samankokoisia kuin tämä ja niiden ohjelmisto oli valtaosaltaan silkkaa humppaa, mutta jazzinomaisempaa kuitenkin kuin eurooppalaiset schlaagerit. Vanhan jazzin harrastajat ovat pistäneet näitä You-tuubiin runsaasti. Sieltä voi todeta muun muassa., että Glenn Miller ei itse asiassa keksinyt sitäkään, että St.Louis Blues soitetaan marssina, vaan jo säveltäja W C Handy torvisoittokuntineen esitti omia sävellyksiään hyvin kankealla marssifox-rytmillä.
