Salo Jazz Festivalin lauantai oli omistettu trio- ja kvartettiteemalle; siis hyvin perinteikäs jazzasetelma, muttei mitenkään ”stilleben” – vauhtia ja dynamiikkaa piisasi. Ei kuitenkaan vaarallisia tilanteita, vaikka koskas sitä voi olla aivan varma? New Yorkin vuorovaikutteista ja energistä kahvilakulttuuria kekseliäästi edustava Bar Bizarre oli estradina oivallinen paikka pienimuotoiselle ja tavallaan intiimille kvartettimusiikille; tuskin lainkaan eriskummallinen, mitä englannin sana tarkoittaa. Kolmen keikan kvartettimusisointi teki iltapäivästä erinomaisen nautinnollisen. Veturitallin Taidemuseossa taas fiilisteltiin kuvaamataiteen ja triojazzin maailmoissa.
Suomen eturivin jazzrumpaleihin itseoikeutetusti jo pitkään lukeutunut Teppo Mäkynenoli koonnut Connect Quartet -ryhmäänsä joukon uuden polven lupaavimpia muusikoita.
Mäkynen on projekteissaan tutkinut amerikkalaisia jazzstandardeja poikkeavan tarkkaan. Tämä on erityisen ilahduttavaa aikana, jolloin ne yleisesti ovat lähes pannassa, tai ainakin suotta väheksyttyjä.
Oikeastaan kyseessä on kollektiivi. Maestro Mäkynen kertoi treeniperiodin aikana ryhmän pitäneen tiiviisti yhteyttä toisiinsa ja yhteiset tapaamiset ulottuivat jo suorastaan oman persoonan tutkimiseen, musiikin inspiroimana.
Connect Quartet tarttuu epäröimättä amerikkalaiseen musiikkiperinteeseenja sen edustajien tunnetuiksi tekemiin variaatioihin: Horace Silver,Billy Strayhorn, Miles Davis, John Coltrane, Cannonball AdderleyjaBill Evans, vain joitakin mainiten.
Laulumusiikin instrumentaalinen esitys oli kiinnostava premissi. Esimerkiksi On Green Dolphin Streetoli alun perin Bronislaw Kaperin säveltämä laulu, jonka Ned Washongton sanoitti (elokuvaan Vihreän delfiinin maa, 1947). Kvartettiversiona tunnettuun biisiin kuoriutui tuoreita ja innostavia näkökulmia.
Teppo Mäkysen rumpusetti on aseteltu tavallisuudesta poikkeavasti. Rummut ovat kallellaan yleisöön päin, aivan erityisesti tomit ja virveli. Ilmeisesti korkea istuin tekee soiton yleensä edes mahdolliseksi, ja maestro on kehittänyt siihen soveltuvan lyöntitekniikan, joka sallii myös lyöntinopeuden.
Kyseessä oli pikemmin matinea ja studia generalia -sessio; maestro ohjasi muusikoita ja kertoili yleisölle esitysten välillä vapaasti ja ymmärrettävin sanavalinnoin esitettävän musiikin taustoista ja yhtyeen omista motiiveista. Hän myös innosti yleisöä keskustelemaan ja esittämään kysymyksiä.
Mennyttä aikaa etsimässä
Kollektiivin tavoitteena ei ole pelkästään virheetön klassikkojen soitto, vaan myös uuden ja persoonallisen lähestymistavan löytäminen musiikkiin, joka oli oman aikakautensa soiva kuvasymboli. Puhutaan siis ajanjaksosta ennen rock & rollin esiinmarssia.
Se aika ei tietysti koskaan palaa, mutta voimme muistella sitä nostalgisesti. Ja kuten Teppo Mäkynen & His Disciples – tämä ilman vähäisintäkään ironiaa sanottuna – lujasti uskoo, traditioita voi myös tulkita uudelleen ja uudessa valossa. Harmonioiden ja muotojen rikkominen ei varmaankaan ole mikään itseisarvo tai edes tavoite. Pikemmin dekoodata ja eksplikoida tuota hienoa perinnettä nykyajan näkökulmasta.
Yhtyeen hienovarainen, charmantti ja näennäisen kevyt svengi muistuttaa hieman näkymiä melodista hypnoosia. Se vie kuulijan hetkessä mennessään. Pitää vain antautua sen vietäväksi.
That’s it. Improvisoinnin ja sovitustyön vapauteen ja soittoperustan löytämiseen auttaa tietenkin musiikin rakenteiden tuntemus. Tietoahan aina löytyy sitä haluavalle.
Mäkynen oli koonnut ympärilleen innostuneita ja jo pitkälle pätevöityneitä nuoria. Aina nuorekas maestro nauttii soittamisesta eikä peittele sitä. Tasavireisten soittimien puuttuminen ei haittaa, sävelmällinen idea säilyi vaikeissakin kohdissa.
Puhaltimet vetivät tarkkaa stemmaa, vaikka maestro joutui hieman jakelemaan ohjeita ja mikäs siinä. Horace Silverin kaunis balladi Peaceoli todellinen tunnelmahetki.
Muutamia muita kohokohtia: Billy StrayhorninUMMG(Upper Manhattan Medical Group) ja East of the sun (and West of the Moon). Just in time oli rytmisesti haastava sovitus ja sisälsi monta koukkuja – anekdoottina yksi tahti lyötiin jopa aivan tavallisena 4/4-tahtina, jonka minäkin ymmärsin.
Tuleeko nuorekkaista ”opetuslapsista” myös apostoleita Suomen jazztaivaalle, jää tietysti nähtäväksi, mutta lupaavalta vaikuttaa. Connect Bluesoli sähäkkä päätepiste innostavalle sessiolle.
In the moods
Veturitallin Taidemuseon syksyn 2018 päänäyttelyssä esittäytyi taidemaalari Nanna Susi. Retrospektiivisessä näyttelyssä In the Moodson maalauksia taiteilijan uran varrelta. Suden (51) teosten moodi on suuri koko, tunnelataus ja tummien värien kylläisyys. Suden taidetta on tulkittu eri tyylisuuntien kautta, erityisesti uusekspressionismin ja kolorismin. Maalauksista on löydetty runollisuutta ja romantiikkaakin.
Moderni triojazz ilmentää samoja tunnelmia. Musiikissa moodi on usein käytetty ilmaisu, jolla tarkoitetaan pitävää rakennetta, kuten sävelasteikkoa, melodiaa, tai rytmikuviota, jota taiteilija toistaa eri korkeuksilta, tunnelmissa, duurissa tai mollissa.
Näyttelyn nimi toi etsimättä mieleen Joe Garlandin hitin In the mood, jonka jazzväki parhaiten ehkä muistaa Glenn Miller-versiona. Tai tuhantena muuna. jotka myös ilmaisevat elämänmakuisia mielentiloja (englannin mood).
Who’s the lovin’ daddy with the beautiful eyes
What a pair o’ lips, I’d like to try ’em for size
I’ll just tell him, “Baby, won’t you swing it with me”
Hope he tells me maybe, what a wing it will be
So, I said politely “Darlin’ may I intrude”
He said “Don’t keep me waitin’ when I’m in the mood”
Moderni sävellystyyli tietysti on erilainen kuin 40- ja 50-luvuilla; hyppy päivän historiikkisessioista siihen oli kieltämättä melkoinen. Konfliktia esitysmiljöön ja musiikin välillä ei kuitenkaan ilmennyt, päinvastoin moderni triojazz istui taiteeseen.
Perfect match, voisi jopa sanoa.Tahatonta tietysti, kuten enin osa tapahtumisesta yleensäkin, mutta väliäkö hällä? Mieleen tulee silti, olisiko Bar Bizarren edustama matineatyyli sopiva museoonkin; siis musiikin höysteenä hiukan interaktiivista kommunikointia yleisön kanssa. Nyt yleisö istui tiiviisti tuoleissaan ja tunnelma oli ehkä hiukan ylikorostuneen jäykkä. Taidenäyttelyssähän ihmiset vaeltavat salista toiseen ja jäävät pitkäksikin aikaa arvoituksellisen tai muutoin mielenkiintoa herättävän teoksen eteen.
Kappaleissa oli jokseenkin staattisia teemoja, mutta energinen tulkinta toi esityksiin vitaalisuutta. Kappaleet jotenkin lipuvat eteenpäin, jolloin mielessä käy, jääkö niistä kuulijalle mitään mieleen. Syntyykö sellaista, joka säilyy, ja jota jopa tulevatkin jazzsukupolvet soittavat?
Aika näyttää. Voimaperäisyyttä triolla ainakin oli ja kokeneet ammattimuusikot toivat sinänsä hieman yksitotisiin sävellyksiin terävyyttä ja syvyyttäkin. Persoonallisia ja vereksiä elementtejä voidaan luoda triollakin.
Niukalle minimalismille on tietysti aina tilausta ja toisaalta kirpeät ja runsaat taidenäyttelyn väriharmoniat – ja disharmoniat – iskivät kuulijan tajuntaan. Triosoinnissa oli pehmeyttä, ja kimmoisa soolo- ja rytmityö loihti outputiin originaalisävellyksistä nähtävästi vielä puuttunutta ulottuvuutta.
Salo Jazz Festival 2018, lauantai 29.9.2018
Bar Bizarre
Connect Quartet: Teppo Mäkynen – rummut ja spiikkaus; Max Zenger – saksofoni; Tomi Nikku – trumpetti; Joonas Tuuri – kontrabasso
Veturitallin Taidemuseo
Jussi Fredriksson Trio: Jussi Fredriksson – piano; Jori Huhtala – kontrabasso; Mika Kallio – rummut
Taidenäyttelynä In the moods, Nanna Susi
