Keskiviikko ei ollut enää lasten jazz-päivä, niinpä Lokkilavalla ensimmäinen ilmaiskonsertti alkoi jo kahdelta iltapäivällä. Pellon perukoilta Lankojärveltä Helsinkiin on kulkenut harmonikkataiteilija Harri Kuusijärven muusikon tie. Hänen johtamansa Koutus-yhtyeen musiikkia on kuvailtu muun muassa avantfuusiohaitarijazziksi. Olkoon se jazzin lajina nimellisesti mitä tahansa, niin Koutuksen soittama musiikki jotain sellaista, mitä harvemmin pääsee kuulemaan.
Kun kuulin yhtyeen soittoa ensi kerran kolmisen vuotta sitten, niin olin yllättynyt yhtyeen musiikin sisällöstä. Vaikka Kuusijärvi ei käsittele haitaria yhtä radikaalisti kuin Kimmo Pohjonen, niin hän on löytänyt omaperäiset elementit johdatella soittoaan. Se on yllätyksellistä ja siinä jää roimasti tilaa improvisoinnille.
Koutus syntyi alkujaan trio kokoonpanona ja laajentui myöhemmin kvartetiksi. Alkuperäinen kokoonpano sai uusia jäsenistä jo viime vuonna. Lavalla olivat kitaristi Veikki Virkajärvi ja rumpuja takoi Jesse Ojajärvi. Neljäntenä instrumenttina yhtyeessä on nykyään syntetisaattori, jota käskytti Mikael Myrskog.
Yhtye soitti pääasiassa uusimman levynsä Music For A Family Picnic musiikki, mikä ”ammentaa sisältönsä paljolti ihmiselämän koukeroista, ihmiskohtaloista ja ihmiskunnan päättömyydestä”, on Harri Kuusijärvi antanut ymmärtää.
Avauskappaleena kuultiin Naltio, minkä Veikka avasi tehokkaalla kitaran möyrinnällä. Sen jälkeen kuultu nimihirviö I Was Driving 160 Miles Per Hour From Turku when I felt the time was slowing down oli väkevä purkaus, uhkuvasti etenevää tasapainottelua vauhdin hurmassa, kuitenkin siistin hartaasti rumpujen kuminan täydentäessä Veikin väkivahvaa kitaran käsittelyä. Lopussa harmonikka uhmaa kitaran voimakasta ravistusta yllyttäen lisäämään kaasua, kunnes vauhdin hiljentyessä perille päästään huojentuneena seesteisessä ilmapiirissä.
Ufo Bar oli Harrin valemuisto lapsuuden huoltamolta jossain Tornion ja Pellon välillä, minkä todellista olemassaoloa ei Harri pystynyt koskaan todistamaan, mutta sanoi muistavan sen. Kitaran kirkkaan tehokas ja voimakas sointi avasi kappaleen. Mikael syötti sekaan kiihkeän nopeita syntikan häiriökohinaa mihin Harrin haitarin hitaasti tihenevät puhtaan värikkäät soundit yhdistyivät ja ympärille syntyi aavemainen ulkoavaruudellinen tyhjyys, mikä loppui kuin räjähtäen kovaksi nostetulla loppusoitolla.
Tästä matka jatkui haitarin äänen juoksutuksella, mikä yltyi freepohjaiseksi rymistykseksi kaikkien soittajien heittäydyttyä täysillä mukaan. Veikin kitara räyhää ja syntikan ahnas matala ääni murjoo, nousee ja voimistuu kirkkaaksi. Rummut tulevat mukaan pyörivänä puhtaana rytmimattona kovaa kyytiä. Maisemat vaihtuvat sutjakkaasti yhtenä vilisevänä panoraamana, kun haitarin ääniviidakko ottaa kierroksia. Tuntui siltä kuin porot ryntäilisivät aitauksessa päämäärättömästi ympäriinsä sekopäisesti. Tämä taisi olla se 100 M ”Satasen Rynnistys”, mikä hiipui lopulta haitarin äänen vaimentuessa hiljalleen maaliintulon jälkeen.
Tällaisen kiivaan rypistyksen jälkeen olikin aika hakea jonkinsorttista turvapaikkaa tai katettua suojaa ympärille. Suojaan, suojaan läpitunkemattomaan, tähän Shelter rauhoittavana kappaleena hiljalleen lipuvalla tunnelmalla olikin sopiva lääke hetken hengähdykseen.
Kaksi viimeistä kappaletta olivatkin ensimmäiseltä levyltä. Ensin lyhyehkö Waltz From The Past jatkoi rauhallisissa tunnelmissa. Mama Come Home oli jo toista maata, missä äkkinäiset rytminvaihdokset pitivät kuulijan ajan hermolla, nopea vetäytyminen lähes minimalistisiin tunnelmiin ja äänen toistoon vei taas toiseen ääripäähän. Veikin kitaran yksittäisten sävelten haku muuttui hitaasti kiihdyttäen lopulta rajuun työstöön, mikä oli kuin huumaava piikki olisi nopeasti isketty pakaralihakseen. Räjähtävän kitarasoolon saattelemana tapahtui räväkkä pudotus tyhjiöön, mistä palattiin haitarin nokittamana takaisin kuin tykinsuusta ammuttuna.
Koutuksen musiikki on vaikeasti lokeroitavissa, sillä se sisältää useita erilaisia tyylisuuntia. Se on rohkean ennakkoluulotonta tekemistä, missä kokeileva vapaus yhdistyy saumattomaan yhteistyöhän. Musiikki on sisällöltään huomiota herättävää, siinä on monia ulottuvuuksia, heittäytymistä uusille urille, uteliasta keskinäistä keskustelua nousuineen ja laskuineen. Huumaavasta tyrmäyksestä voipunut villi ja vapaa keho taipuu kaikesta huolimatta uudestaan vaikuttavan kauniisti soivaksi taipuisasti leijailevaksi viihteelliseksi kaihoksi, monipuolisesti ja huumaavan tyrmäävästi.
Kaunista jazzlaulua ruotsalaisittain
Svenska Finlands folkting -nimisen järjestön tehtävänä on edistää Suomen ruotsinkielisen väestön oikeuksia ja toimia tämän väestön sivistyksellisten ja yhteiskunnallisten olojen kehittämiseksi sekä ruotsin kielen aseman edistämiseksi Suomessa. Teemalla Folktinget presenterar järjestö on toiminut Pori Jazzeilla jo seitsemänä vuonna tuottaen konserttisarjaa, mikä on sisältänyt kaksi esitystä ilmaislavoilla tuoden esille ruotsalaista ja ylipäätään ruotsinkielistä jazzia. Vuosien saatossa lavalla on kuultu ruotsalaisia ja myös suomalaisia yhtyeitä ruotsinkielisiltä alueilta.
Tänä vuonna lavalla nähtiin Amanda Ginsburg orkestereineen. Tukholmassa koko ikänsä asunut Amanda Ginsburg kertoi olevansa nyt ensimmäistä kertaa keikalla Ruotsin ulkopuolella. Vahvaa nousua kotimaassaan tekevä artisti julkaisi helmikuussa debyyttialbuminsa “Jag har funderat på en sak”, jonka sisältöä hän esitti lauluillaan.
Amanda kertoi, että ”säveltäminen ei aina ole helppoa, valinnat ovat vaikeita. Toisinaan aloitettu sävellys saattaa tuntua hetken päästä, ettei se ole mistään kotoisin ja sitten aloitetaan taas alusta, päässä liikkuu liian paljon ideoita ja se tuo mukana vaikeita päätöksiä”.
Taustaorkesterina hänellä oli kvartetti, mikä koostui pianotriosta vahvistettuna huilistilla, joka soitti myös bassoklarinettia. Aluksi tuntui siltä, että sisältö koostuisi pelkästään viihteellisistä laulelmista, mutta mitä pidemmälle esitys eteni, niin lauluista alkoi löytyä todellista ”jazztatsia” scatlaulun myötä.
Uusi aika on koittanut ruotsinkielisen jazzin laulamisessa sitten Monica Zetterlundin aikojen. Näin on Ruotsissa arvioitu Amandan laulua. Amanda aloitti kappaleella I de Många Valens Land ja seuraavana tuli En Blå Dag, missä lavalla taustana oli pianotrio.
Laulu eteni sitten kappaleilla Flykten från Vardagen, Står Vid Mitt Ord ja En Kväll I September, minkä hän esitti duona pianistin kanssa. Sen jälkeen kuultiin vielä Vem Är Du? ja vakavan hidas Vargtimma, minkä aikana pianisti poistui lavalta.
Lopuksi Amanda sanoi, ettei hänellä ole oikeastaan mitään varsinaista suosikkilaulua, mutta jos sellaisen haluaisi valita, niin se voisi olla viimeiseksi kuultu Havsmelodi, mihin liittyy vahva side ja rakkaus Tukholmaa ympäröivään saaristoon.
Seesteistä pianotrion työskentelyä
Pianisti Joonas Haavisto, basisti Antti Lötjönen ja rumpali Joonas Riippa ovat uuden suomalaisen jazzin huippuja. Heidän akustisessa triossaan konstailematon, mutta omaperäinen tyyli yhdistyy skandinaavisen jazzin raikkauteen. Kymmenen vuotta yhdessä soittanut Joonas Haavisto Trio on julkaissut tähän mennessä neljä albumia, joista uusin Gradation ilmestyi Japanin kiertueen aikana tänä keväänä. Usein ulkomailla esiintyneen yhtyeen materiaali on Haaviston säveltämää.
Joonas Haavisto on teknisesti taitava pianisti, joka pystyy luomaan vahvoja rakenteita sävellyksiinsä. Soolokonsertteja paljon pitäneenä Haavistolla on vankka esiintymispohja. Uusia ideoita syntyy ja joustovaraa on, jolloin hyvien soittokavereiden taustan luominen luonnistuu helpon vaivattomasti.
Yhtye soitti uuden levyn sisältöä, Search, Morjens, Sitka, Shy, ruotsalaiseen kansanlauluun perustuva Emigrant Visa, Chilling at Shinjuku, ja Band Wagon.
Pori Jazz 2018 keskiviikko 18.7.2018
Lokkilava: 14:00 Harri Kuusijärvi Koutus 16.30 Folktinget Presenterar: Amanda Gingsburg 18.30 Joonas Haavisto Trio
