24. Fira Mediterrània de Manresa, Katalonia, Espanja 14.–17.10.2021.
Toinen koronakurimuksessa järjestetty Fira Mediterrània de Manresa esitteli jälleen laajan otannan välimerellistä musiikkia Kataloniasta Kreikkaan ja Oksitaniasta Afrikkaan. Ohjelma painottui aidosti alueellisiin artisteihin ja erityispiirteisiin.
Firan ohjelmajohtaja Jordi Fosas kertoi, että tämän vuoden teemana ovat juuret sekä kotoinen kansankulttuuri ilmaisun perustana. Ilmapiiriin olikin kauttaaltaan välitön ja rento. Samalla moniulotteinen tarjonta avasi korvia tämän maailmankolkan äänille ilman muualla usein pakollista angloamerikkalaista kytköstä.
Konserttitarjonta kattoi kaikkea jazzin ja flamencon fuusiosta musetteen, monenkirjavasta folkista afrobeatiin ja sähköisestä rebetikosta laulajalegenda Chavela Vargasille omistettuun muistokonserttiin. Lisäksi ohjelmassa oli teatteria ja tanssia sekä konferenssi musiikkialan ammattilaisille.
Kaikkiaan neljään päivään oli pakattu 105 konserttia ja esitystä 88 artistilta ja ryhmältä. Koska Firan ideana on esitellä uusia hankkeita, ohjelmasta oli lähes puolet ensiesityksiä, 43 keikkaa ja muuta näytöstä.
Agenda vetosi yleisöön, joka löysi paikalle hyvin. Aktiivisuutta lisäsi osaltaan se, että kokoontumisrajoitukset kumottiin Kataloniassa Firan käynnistyttyä. Viikonlopun tapahtumiin perjantaista alkaen saatiinkin käyttöön estradien koko kapasiteetti. Keikoista yli kolmannes myytiin loppuun.
Muutoin mentiin vielä tutuin koronasäännöin: maskia oli käytettävä niin sisä- kuin ulkokeikoilla, joka tapahtumapaikassa oli saatavana käsidesiä ja esiintyjien välillä tilat tyhjennettiin ja siivottiin. Lisäksi ulkomailta saapuvilta vaadittiin EU:n koronatodistuksen lisäksi erillinen Covid-19-selvitys netitse Espanjan terveysviranomaisille.
Huippuja vuorilla
Manresa sijaitsee tunnin ajomatkan päässä vuoristossa Barcelonasta luoteeseen. Runsaan 78 000 asukkaan kaupungissa keskitytään katalonialaiseen ja välimerelliseen kulttuuriin vuosittaisessa tapahtumassa.
Maksullisten esitysten lisäksi Fira Mediterrània de Manresaan sisältyy ilmaistapahtumia konserteista Katalonian kansallislajiin, päätä huimaavien ihmistornien rakentamiseen – nekin kohotetaan musiikin säestyksellä. Fira on siten koko kansan kyläjuhla, jonka esityksiä seurasi samasta perheestä joskus jopa neljä sukupolvea.
Firan luonteeseen kuuluu paikallisuus. Katalaani kaikuu pääkielenä ja muutenkin ilmapiiri on kotikutoinen, kun järjestäjät pyrkivät kokoamaan vieraille mahdollisimman kattavan elämyskimaran ilmeisen ylpeinä omasta tarjonnastaan.
Tämänvuotisen Firan isoja elämyksiä tarjosivat muun muassa basisti Manel Fortiàn uusi projekti Libérica. Barcelonalaisen päällikön kvintetti miksasi vakuuttavasti flamencoa sinisävyihin ja sähäkkään kokeelliseen ilmaisuun. Yllättävintä oli saksofonisti Antonio Lizanan tapa yhdistää flamenco-laulua omaan soittoonsa varsinaisen vokalistin Pere Martinezin parina.
Välillä taas jokainen muusikko soitti rytmiä: laulaja ja saksofonisti-laulaja palmasia, pianisti Max Villavechia sormeili flyygelin kieliä, basisti naputteli kontransa koppaa ja rumpali Raphael Pannier haki satsistaan herkkiä nyansseja. Homma kulki hyväntuulisesti ja soinnilliset oivallukset herättivät kuuntelijassa(kin) oivalluksen iloa, kun jazzia luotiin aidosti kotoperäisistä aineksista kiehtovasti.
Celeste Alíasin kunnianosoitus meksikolaislaulajalle Chavela Vargas oli sovitettu näyttämöteokseksi. Se oli paikallisille tämänvuotisen Firan huipentumia loppuunmyytyine saleineen. Monelle suomalaiselle Vargasin musiikki saattaa olla tuttu Pedro Almodóvarin elokuvista. Niin tai näin, meksikolaisen laulajan traagisista vaiheista kehkeytyi Alíasin tulkinnoissa vahva emotionaalinen lataus, joka välittyi tulkintojen epätoivoisesta heittäytymisestä tunnemyrskyn vietäväksi.
Kitaristi Santi Caretan ja rumpali Oriol Rocan säestyksellä Alías johdatti kuuntelijan äänimatkalle, jossa improvisaatiolla oli keskeinen rooli. Aivan kuten solisti panosti omaan näkemykseensä espanjankielisen rancheron klassikoista, duo toi teoksiin omaa kädenjälkeä tyylitajuisesti. Kitaristi löysi aina uusia kiinnostavia ulottuvuuksia tarinoiden täydentäjänä. Rumpali taas oli yhtä tasaveroinen sisällön luoja ja pienten aksenttien mestari. Illan loppupuolella seuraan liittyi vielä kaksi trumpetistia, joiden mariachi-otteet syvensivät entisestään esillepanon autenttista tunnelmaa.
Myös lauluyhtye Belugueta sykäytti. Oksitanian alueen pääkaupungista Toulousesta ponnistava ryhmä esitteli kotiseutunsa perinteistä laulutyyliä viisiäänisesti. Taiturimaista vokaalitaidettaan kvintetti säesti triangelilla, erilaisin rummuin sekä arkaaisella kielipelillä, jota soitettiin kapulalla kieliä näpäyttämällä. Harmonisen ilmaisun virtaus oli niin hypnoottinen, että se tuntui kohottavan audionirvanaan.
Marokkolaissyntyinen Walid Ben Selim rakensi puolestaan siltaa suolaisten vesien yli. Teksti oli Palestiinan kansallisrunoilijan Mahmoud Darwichin käsialaa, jonka Selim oli sovittanut luennaksi. Metafyysinen runo tarkasteli sattuman merkitystä ihmisen olemassaolossa. Arabiankielisen sisällön sai halutessaan älypuhelimeen englannin- tai espanjankielisenä käännöksenä. Selimin eläytyminen vei mukanaan kieleen katsomatta.
Luenta sekä pianon ja qanunin säestys ilmensivät maailmojen kohtaamista. Ranskalais-italialainen Agathe di Piro ammensi klaviatuurin työstön klassisesta perustasta, Nidhal Jaoua puolestaan ankkuroi soivaa kudelmaa arabialaiseen sointispektriin. Kontrasteista kumpusi vahvaa ilmaisua, joka piti otteessaan viimeiseen säkeeseen ja säveleen.
Firan avauskonsertissa lavan ja yleisön otti haltuun katalonialainen bigband Orquestra de Músiques d’Arrel de Catalunya sen jälkeen, kun ohjelmapäällikkö Jordi Fosas, Manresan pormestari Marc Aloy Guàrdia ja kulttuuriministeri Natalia Garriga i Ibáñez olivat toivottaneet yleisön tervetulleeksi kukin vuorollaan. Säveltäjä-kapellimestari Daniel López perusti teoksensa paitsi alueen kansanmusiikkiin, myös katalonialaiseen nykyrunouteen, jota tulkitsi Anna Ferrer.
31-jäseniseen orkesteriin sisältyi vahvan puhallinsektion lisäksi jouset sekä tiukka rytmiryhmä, jonka isoin rumpu oli halkaisijaltaan soittajaansa korkeampi. Saundia veti niin sanotusti kotiinpäin perinnesoittimet gralla-, tenora-, flabiol- ja skalmeija-puhaltimista lähtien tavanomaisempien orkesteri-instrumenttien rinnalla. Settilista ulottui laulelmasta lattarirytmeihin, joista viimeiseksi vedoksi säästetty brasilialaissykkeinen veto tuntui tarttuvan koko katsomoon. Lopussa soittajat jättivät paikkansa sektio kerrallaan ja tanssahtelivat pois lavalta. Viimeisenä poistui rytmisektio.
Pelimanniosaamista tuntuu riittävän alueella, sillä vastaavasti päätöspäivänä kuultiin toista bigbandia. Se oli itse asiassa yhdistelmä kokoonpanoista Federació Catalana de Societats Musicals sekä Banda de Música Vila de Falset. Ohjelmana oli vastikään arkistoista löydettyä 1800- ja 1900-luvun kansanorkesterien musiikkia. Tulkintoja visualisoi lisäksi tanssiryhmä Associació Cultural La Clavellinera.
Suursoittokunta kuulosti täysin relevantilta tuoden tunnelmoinnillaan mieleen kesäiset puistokonsertit ja Fellinin elokuvien nostalgisen kuvaston.
Maa on voimaa!
Monessa muussakin eri yhteydessä soi kansanmusiikissa iät ja ajat käytetyt instrumentit kieli- ja lyömäsoittimista säkkipilleihin ja muihin puhaltimiin.
Näin esimerkiksi Galiciasta saapuneiden Caamañon ja Ameixeirasin tarinallinen viulu-hanuriduo, Jaume Arnella & Corrandes són corrandesin energinen folk-remmi, haitaristi Marc del Pinonin ja viulisti Coloma Bertranin musette-parivaljakko sekä paikalliselta säkkipilliltä nimensä lainannut La Coixinera, jonka sointirekisteri oli omintakeisen orgaaninen ja maanläheinen.
Mar Grimalt on puolestaan nouseva tähti Mallorcalta, jossa niin ikään puhutaan katalaania. Hän voitti tämän vuoden XIV Concurs Sons de la Mediterrànian -musiikkikilpailun. Työnäytteessään Grimalt lauloi sekä soitti kitaraa ja erilaisia rytmi-instrumentteja. Nuori vimma välittyi kehonkielen lisäksi sähäkästä ulosannista, jolla trubaduuri kanavoi sanoituksia.
Niu-kvartetti vahvisti käsitystä pienten kielialueiden kansalaisten innosta suojella, ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan. Ja onhan totta, että oman kielen säilyttäminen suurten valtakielten puristuksessa vaatii aktiivista ja väsymätöntä työtä. Ulkoilmakonsertin Poble que canta no pot morir -otsikko oli samalla motto, agenda ja julistus: ”Kansa joka laulaa ei voi kuolla”.
Katalaani tuntuukin olevan vahvoilla tässä ajassa, ulottuuhan sen kulttuurialue varsinaisen Katalonian ulkopuolelle Valenciaan, Baleaareille, Etelä-Ranskaan, Sardiniaan ja naapurimaa Andorraan, jonka virallinen kieli katalaani on. Niu saikin vaivatta mukaan yleisön, joka lauloi paikoin mukana. Säestyksessä helkkyi muutoin verraten harvinainen soitin, Francesc ”Panxito” Tomàsin luuttu.
Riisutuimmillaan kieli ja lyriikka summautuivat Raquel Lúan soolonumeroissa. Runoilija-laulaja-lauluntekijä-kitaristi tunnetaan kotikentällään kirjallisesta tuotannostaan. Tähtitaivaan alla ulkoilmalavalla Lúa osoittautui myös valovoimaiseksi esiintyjäksi. Selkeistä juonnoista ja tekstien artikuloinnista ei-natiivikin poimi tarinan juonen, kun taiteilija kertoi vaikkapa kalastajapoloista. Ilmankos yleisö tuntui seuraavaan tarinointia herpaantumatta ja kuin henkeä pidättäen.
La Gravetat de Coulomb muokkasi vuorostaan ulosantiaan sekä rakenteeltaan että efektein. Sen musiikki on hauska miksaus perinnemeininkiä masurkoista kansanmusiikkiin mutta modernilla otteella. Äänimaailmansa trio loi harmonikan, huilujen, flabiolin ja muiden soitinten avulla mutta sitä muokattiin tolkusti tuhdimmaksi pedalein, luupperein ja efektein.
Esimerkiksi huilisti-laulaja Pau Benítez kaivoi rytmilaatikostaan monenmoista potkuisaa, haitaristi Blai Casalsin minirumpusetti jytisi jylhän isoiskuisesti ja Suomessa opiskelleen Manu Sabatén bassoklarinetti sai huikeasti lisäulottuvuuksia rivistä sähköisiä muokkaimia. Lisäksi lavalla poikkesi joukko vierailijoita laulajista huilistiin ja lyömäsoittajiin rouheutta kasvattamassa.
Vaihtuvin pelimanniyhdistelmin kehitetty elektro-cobla osui ja upposi yleisöön, joka löi tahtia käsin hakkaamalla ja jaloin tömistämällä kannustaen samalla huudoin, hihkaisuin ja ulvomalla. Näin vaikka kyseessä oli vasta bändin ensilevyn E pur si balla julkistamiskeikka. Avosylisen vastaanoton perusteella nelikolle sopiikin povata nousujohteista tulevaisuutta.
Sähköt päälle
Maanläheinen orgaanisuus saikin rinnalleen eri esiintyjien keikoilla uusinta teknologiaa, joskin silloinkin painopiste säilyi alueellisissa tyyleissä, kansanmusiikissa, folkissa, maailmanmusiikissa sekä niiden erilaisissa yhdistelmissä. Osa syleili konerytmejä, joku toinen tamppasi synamattoja, vaikka sointi pääosin muuten luotiin puisin, nahkaisin ja vaskisin vermein.
Moni artisti fuusioi erilaisia metodeja rohkeasti. Sandra Monfortin erikoisvahvuus oli iholle tulevan intiimi mutta estottomuudessaan heittäytyvä tulkinta, joka silti kuulosti kuin hän olisi esittänyt sanottavansa kuiskaamalla lähes läpi setin.
Monfort lauloi ja soitti kitaraa, tukenaan konemies-lyömäsoittaja-kosketinsoittaja sekä viulisti-taustalaulaja. Tulos? kiehtovan monitasoinen ulosanti, jossa akustiset ja sähköiset elementit tasapainotettiin hallitusti.
Tarta Relena miksasi vuorostaan monenkirjavan välimerellisen vaikutteiston ambient-konefolkiksi. Marta Torrella ja Helena Ros olivat kehittäneet dramaattisen, ison valokehän ympärille levittyvän konseptin asuineen ja koreografioineen. Konkretian tasolla duo edusti kuitenkin lähinnä läppärielektroa live-vokaalein.
Tanxugueiras oli muokannut Galician folkista liikunnallista pop-sykettä. Kolme naista lauloi, tanssi ja väläytti virtuoottista tamburiinitekniikkaa yhteisvoimin. Poljennon kehitti takarivistä monitoimimies, jonka kioskista löytyi kaikkea cajonista sormioihin.
Rytmikka oli iso, samoin eleet. Biiteissä – cajon-laatikostakin isketyissä – samoin kuin kolmikon estetiikassa hyödynnettiin myös hiphopia, kun kolmiäänisen laulun rinnalla kuultiin ehtaa kolmiäänistä räppiä reggae-rytkyttelyn rinnalla. Kosmopoliittista menoa siis. Jälleen yleisö eli täysillä mukana, löi tahtia ja osoitti suosiotaan vimmaisesti.
Laura Esparza & Carlos Esteban törmäytti saundissaan iberialaista perinnettä muun muassa Pohjois-Afrikan arabisävyihin sekä 1980-luvun padirumpusaundeihin ja tekno-diskomättöön. Laulajan ja multi-instrumentalistin ote nostatti hyvää tuulta, kuten ryhmän hienot levyt Mare Natura (2020) ja Espais (2021), jonka julkaisukeikka Firassa kuultiin. Concurs Sonsin 2020 voittaja tuntuu kehittävän ideoitaan väsymättä, mitä tuki livenä kitaristi Iván Espí.
Maailmat kylässä
Manresassa kuultiin myös muunjuurisia esiintyjiä, samoin kuin tyylillisiä tuulahduksia kaukomailta. Ylirajaisia kiinnostavia kohtaamisia edustivat vaikkapa irkkupunk, afrobeat ja rebetiko. Rajoja – genre-sellaisia – ylitti myös barcelonalainen Xavi Sarrià, joka toi ilmeisestä traditiokytkyistään huolimatta otteiltaan mieleen stadionrockin.
Svart Vin tarjoili folkista kirittyä irkkupunkia katalonialaisella kierteellä. Lähtökohta oli mitä ilmeisimmin Pogues, jonka agenda oli sisäistetty vakuuttavasti. Ottaen huomioon että setti oli ohjelmassa merkitty kehitysvaiheessa olevaksi, homma hoitui varsin mallikkaasti.
Matarón kasvatit vetivät laulunsa englanniksi ja katalaaniksi, ja remakoissa ralleissaan ”Katalonian oma Pogues” kippasi viskiä ilo edellä. Tinapilli, mandoliini, banjo, viulu, kitara, basso ja rummut kehittivät vinhaa polkkaa.
Nakany Kanté on syntyjään Guineasta mutta asunut Katalonian Sabadellissa jo vuosikymmenen. Hän hallitsi shown tansseineen ja soitti kitaraa laulamisen lomassa. Rumpali, lyömäsoittaja, basisti ja kitaristi saivat rinnalleen puhallinsektion, jossa soi muun muassa tenora ja timba.
Siten vaikka esillepano oli hyvin afrobeat-painotteinen, soinnillisesti musiikki kurkotti läntisestä Afrikasta Kataloniaan. Karnevalistisen pirskahteleva saundi miellytti korvaa siinä kuin värikylläinen esitys silmää.
Momi Maiga on kuulemma Senegalin suurten griotien ja Cissokhon sukua. Firassa hän esitteli koran hallinnan lisäksi laulu- ja lyömäsoitintaitojaan. Virtuositeetti välittyi, samoin tekemisen riemu.
Vieläkin kiinnostavampi oli yhteissointi, johon toivat muhkeutta, syvyyttä ja kulttuurista moniulotteisuutta Marçal Ayatsin sellon ja Carles Montfortin viulun puinen lämpö ja rekisterien rikkaus afrikkalaisen sointispektrin rinnalla. Rumpali Aleix Tobias Sabater suosi tahollaan vähän-on-paljon-ideaa onnistuneesti kokonaisuuden kannalta.
Kattaus oli kaikkineen niin monitahoinen, että aktin luulisi saavan vastakaikua siellä, missä kaivataan spontaanin luontevaa ulosantia eksoottisena sointiyhdistelmänä.
Marina Satti tarjoili vuorostaan kreikkalaista rebetiko-synasalaattia. Näyttävässä osuudessaan Satti sulautti kreikkalaiset sävyt arabialaisiin, turkkilaisiin ja balkanilaisiin. Saundibaabelin iskuisuus oli isoa kaliberia ja konesaundit koukuttavia.
Tukenaan kaksi taustalaulajaa sekä sekä rumpali, kosketinsoittaja ja säkkipillipiipari, Satti näytti kiertävän täyden tuvan pikkusormensa ympärille. Samalla show muistutti, että Atlantin takainen moderni urbaani r&b on ammentanut kaiken oleellisen liikekielestään rak sharkista ja muista orientin tanssityyleistä.
Maailmat kohtasivat myös Firan tanssiohjelmassa. Vanesa Aibarin ja Sara Canon esitys Todas las noches kartoitti inhimillistä vaellusta yhdistäen flamencoa minimalistiseen mutta yltiöpäisen temperamenttiseen kehonkieleen.
Loistavien tanssijoiden rinnalle tasaveroiseksi tekijäksi nousi María Marín, jonka kitara- ja lyömäsoitintaide loi tunnetta leiskuvan ja elämyksellisen perustan tanssijakaksikon liikkeelle. Marínin lisäksi jytinää äänikuvaan generoi tanssijain kengänkorot.
Pohjateos, Pascal Quignardin La Nit sexual heijastui esityksen draaman kaaressa: intohimo saa elämän liekkeihin mutta saattaa myös polttaa kohtalokkaasti. Esityksestä jäi mieleen flamencon lisäksi Japani-viitteet: asetelmalliseksi kiteytetty kabuki-kuvasto, Canonin hakamaa muistuttava asu sekä taiko-rumpujen ryskeestä muistuttavaa ankaruus.
Seuraava, järjestyksessä jo 25. Fira Mediterrània vietetään Manresassa 6.–9.10.2022.
