Järjestelmällistä tonaalista kaaosta ja äänten sekamelskaa

ja soittamisen suuntaviivat elävät omaa elämäänsä. Tässä orkesterissa pysyvää on vain muutos. Tampereelle Frode toi 12 henkisen ryhmän eri sukupolvia edustavia soittajia Norjasta, Eteläisestä Afrikasta, USA:sta ja Englannista. Kun lavalle on ahdettu mm. kolme rumpusettiä ja kaksi kontrabassoa, vibrafoni, kasa elektronisia laitteita ja tuuba tavallisten puhallinsoittimien lisäksi, voi vain kuvitella minkälainen räjähdysherkkä plutonium panostus siitä syntyy kaikkien soittaessa yhtä aikaa. Kun rumpujen takana istuvat sellaiset herrat kuin Paal Nilssen-Love, armoton rummunkolistaja vuonojen maasta ja aikoinaan mm. veret seisauttavassa Brotherhood of Breath orkesterissa vaikuttanut Louis Moholo-Moholo, on selvää, että keitos on valmis äänten sekametelisoppaan. Mielestäni meno oli välillä niin kovaa, ettei yksittäisten soittimien ääniä pystynyt erottamaan. Olisin mielelläni halunnut saada teinikitaristin Anders Hanan kyvyistä selvää. Hän käsitteli kitaraa kuin nyrkkeilijä päärynäpalloa, mutta oliko tulos vain samaan soppaan heitettyjä hälyääniä vai oliko mukana johdonmukaista melodista soitantaa. Vaikka pohjalla oli Gjerstadin sävellystyötä, niin kokonaisuus tuntui olevan totaalista improvisaatiota, jossa raja-aitoja pirstottiin säälimättömästi. Välillä tuntui siltä, ettei mukana ole melodian häivääkään, mutta välillä ehdittiin hengittämäänkin, joten homma pysyi jotenkuten balanssissa.