Kuten viime vuonnakin tilaisuus oli järjestetty jazzin kodissa (the Home of Jazz at Lincoln Center) Frederick P. Rose Hallissa, joka muistuttaa isoa oopperataloa. Jazz on vihdoinkin saanut arvoisensa näyttämön. Ohjelma lähetettiin myös netissä ja taltiointi on edelleen nähtävänä NEA:n (The National Endowment for the Arts) verkkosivuilla. Netissä tosin salin puolella istuneet muut jazzin ikonit jäävät näkemättä.
Aluksi Ramsey Lewis toivotti yleisön tervetulleeksi ja mainitsi nimeltä paikalle saapuneet Ornette Colemanin, Yusef Lateefin, Jimmy Cobbin, Annie Rossin, Ahmad Jamalin, Gunther Schullerin ja luonnollisesti Wynton Marsaliksen, joka myös soitti illan orkesterissa.
Koska nyt oli Jazz Masters-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi, järjestön puheenjohtaja Rocco Landesman julkisti huomattavan tuen kaikkiaan 12 jazzorganisaatiolle eri puolella Yhdysvaltoja. Vuosien varrella NEA on tukenut jazzia yli 34 miljoonalla dollarilla.
Tilaisuus polkaistiin vauhtiin – kaiken lisäksi erittäin nopealla tempolla – Lincoln Center Jazz Orchestran voimin. Klassikkoelokuvia katsoessani en osannut koskaan kuvitella, että Grace Kelly esiintyisi saksofonistina. Nyt tämäkin ihme on koettu! Amerikkalais-korealaiseen perheeseen syntynyt Grace Chung sai sukunimekseen Kelly äidin uuden naimakaupan myötä. Muuten Grace-tyttönen pääsi jo16-vuotiaana eli kaikkien aikojen nuorimpana muusikkona Down Beatin Critics Poll-listalle. NEA:n konsertin punaisena lankana oli nuorten kykyjen esittely vanhojen tähtien rinnalla ja Kellyä olikin tukemassa Phil Woods. Gillespien sävellyksen “Things to Come” jälkeen päästiin uusien palkinnonsaajien esittelyyn.
Kustakin juhlasankarista oli tehty esittelyvideo, jota seurasi ko. taiteilijan kiitospuhe. Lopuksi orkesteri esitti tämän valitsemaa musiikkia aikaisempien Jazz Mastersien säveltuotannosta.
Jack DeJohnette tunnetaan Euroopassa lähinnä rumpalina, mutta hän uraansa mahtuu paljon muutakin. Kosketinsoittimet tulivat tutuksi jo Charles Lloydin bändin aikana – Keith Jarrett ehkä opasti ja DeJohnetten perustaman levy-yhtiön Golden Beams Productions tuotantoa on palkittu Grammyllä. Hän on säveltänyt ääniraitoja sekä televisio- että videotuotannoille ja Berklee College of Music antoi hänelle kunniatohtorin arvon v.1991. Silti DeJohnette piti vaatimattoman kiitospuheenvuoron kertoessaan omasta suhteestaan jazziin ja siihen liittyvästä jatkuvasta oppimisprosessista. Hänen mielestään kaikkein paras palkinto on ollut se, että hän on ollut mahdollisuus sekä soittaa että säveltää.
Duo Ron Carter – Hubert Laws esittivät omat sävellyksensä “Memories of Minnie” ja “Little Waltz”.
Saksofonisti Von Freeman on tullut vasta viime vuosina tunnetuksi laajemmalti. Esittelijänä toiminut Benny Golson kertoi, ettei hänkään ensin tiennyt kenestä oli kysymys. Freemania pidetään yhtenä muhkeaäänisen chicagolaisen tenorikoulukunnan perustajista, vaikka hänestä ei tullutkaan yhtä tunnettua kuin Gene Ammonsista, Johnny Griffinistä tai Clifford Jordanista. Freemanin pitkään uraan mahtuu silti yhteistyötä mm. Sun Ran, Andrew Hillin ja Rahsaan Roland Kirkin kanssa. Viime vuosina hän on levyttänyt yhdessä poikansa Chicon kanssa. Hän järjestää edelleen jameja kotikaupungissaan, mutta korkeasta iästään johtuen ei kyennyt matkustamaan paikalle. Palkinnon pokkasivat hänen poikansa Chico ja Mark Freeman.
Orkesterin esittämä Horace Silverin “Senor Blues” sai erityistä kantavuutta huippusolistien Toshiko Akiyoshin, Candido Cameron ja Dave Liebmanin ansiosta, entisiä Jazz Mestareita hekin. Nuorena kykynä tällä kertaa oli Thelonius Monk-kilpailun trumpettisarjan voittanut Ambrose Akinmusire.
Myöskään Charlie Haden ei päässyt terveyssyistä hakemaan palkintoaan, joten hänen tyttärensä Petra välitti isänsä terveiset. Esittelijänä toimi kriitikko Stanley Crouch, joka kertoi joviaalisti, mikä merkitys Ornette Colemanin tapaamisella oli Hadenille: kun tämä oppi tulemaan toimeen Ornetten kanssa, oli helppoa tulla toimeen koko Amerikan kanssa!
Ohjelmassa seurasi Dave Brubeckin “In Your Own Sweet Way” esittäjinä Kenny Barron ja Bobby Hutcherson.
Jon Hendricks esitteli monisanaisesti Sheila Jordanin, jonka erityinen jo nuorena ilmennyt lahjakkuus oli käyttää lauluääntä instrumenttina. Kiitospuheessaan Jordan yllätti panemalla yleisön laulamaan. Musiikin ammattilaiset eivät häkeltyneet vaan yhtyivät esitykseen taidolla.
Illan kohokohdaksi muodostui yllättäen Frank Wessin sävellys “Magic”. Nyt jo lähes 90-vuotias Wess nimittäin piti itse huolen siitä, että biisin nimelle tuli katetta. Hänen melodinen soolonsa alkoi vaisusti, mutta kehittyi tahti tahdilta kohti big band-kliimaksia. Juuri big band-solistina Wessillä on kokemusta vuosien ajalta. Paikalla istunut kenties maailman paras jazzyleisö huomasi heti, että jotakin poikkeuksellista tapahtui, sillä aplodeista ei tahtonut tulla loppua. Muina solisteina esiintyivät Benny Golson ja nuori pianisti Kris Bowers, Thelonius Monk-pianokilpailun voittaja v. 2011.
Viimeisenä A. B. Spellman jakoi omaa nimeänsä kantavan palkinnon trumpetisti Jimmy Owensille, joka palkittiin jazzin edistämisestä ja muusikkojen eläke- ja sosiaaliturva-asioiden ajamisesta. Owens halusi kunnioittaa myös samoja asioita ajaneen edesmenneen Dr. Billy Taylorin muistoa soittamalla flyygelitorvellaan hänelle omistetun balladin. Lopuksi Spellman luetteli viime vuonna keskuudestamme poistuneitten mestareitten nimet joukossa mm. Bob Brookmeyer ja Frank Foster.
Sitten uusien palkittujen bändi, Sheila Jordan, Jack DeJohnette, Ron Carter (Charlie Hadenin tilalla) ja Jimmy Owens esittivät Ornette Colemanin hauskan “When Will The Blues Leave.” Onneksi kappaleen nimestä ei tullut ennettä; esityksen perusteella blues vaikutti enemmänkin olevan voimissaan!
Tilaisuus päättyi kuvakavalkadiin kaikista vuosien varrella Jazz Masters-palkinnon saaneista orkesterin ja Benny Carterin “Again and Again” sävelin.
Konsertin jälkeen oli cocktail-tilaisuus, jossa saimme tavata toisiamme ja palkinnon saajia. Sali oli tupaten täynnä ihmisiä, joista en itse tunnistanut kovinkaan monta.( Nimiä ja naamoja kun ei aina osaa yhdistää.) Vaimollani Eilalla ei sen sijaan ollut tätä vaikeutta hän kun on pyörinyt New Yorkin jazzympyröissä jo vuodesta 1964 lähtien. Monet paikalla olijat tunsivatkin hänet!
Tilaisuuden videotaltiointi
