Kaikkia en valitettavasti ehtinyt kuunnella, mutta siltä osin, kun olin paikalla, vastaanotto tuntui olevan hyvin positiivista. Ihan kuriositeettina voisi mainita, että suomalaisista yhtyeistä Rakka oli kuvan kanssa mainittu 67-sivuisessa ohjelmalehtisessä.
Jazz ei kuitenkaan näy tavallisessa katukuvassa juuri ollenkaan. Tämä johtuu monestakin syystä. Lontoo on suuri metropoli, missä musiikin saralla tapahtuu aina jotain. Suuria tähtiä esiintyy siellä lähes viikoittain, joten tämä vuosittainen jazztapahtuma ei aiheuta suuresti poikkeavaa tilannetta yleisestä musiikkielämystarjonnasta. Konsertteja tulee ja menee. Merkittävää on myös se, että festivaali ei ole keskittynyt yhteen yksittäiseen paikkaan, minne lähdetään ja vietetään koko päivä kuten esim. New Orleansin Jazzfest. Ulkoilmakonsertteja suurille massoille ei järjestetä, toki marraskuinen sää jo sinänsä tuo mukanaan omat olosuhdevaateet tässä suhteessa. Kaikki konsertit järjestetään sisätiloissa. Festivaali levittäytyy, suurien konserttikompleksien, South Bank Centren ja Barbicanin, lisäksi ympäri koko Lontoon aluetta klubeille, joissa muutenkin jazz on esillä säännöllisesti vuodet ympäri.
LJF tarjoaa kuitenkin kymmenen päivänä aikana suuren määrän jazzin legendaarisia tähtiä lavalla päivittäin. Sellaisia uusia nuoria kykyjä tuodaan esille, jotka ovat tekemässä kovaa nousua jazzmusiikin eturiviin, soittajia, jotka saattavat olla huomispäivän kehutuimpia tähtiä. Jos nyt haluaisi tuoda esille joitakin tämän vuoden kuuluisimmista esiintyjistä, niin ensimmäisenä viikonloppuna ja maanantain aikana esiintyivät maailmanlaajuisesti tunnetuista vanhoista “staroista”, mm. John McLaughlin, Herbie Hancock, Bill Frisell, Peter Brötzmann, ja Ravi Coltrane. Nuoremmista tähdistä voisi esille nostaa Robert Glasperin ja Melody Gardotin, jotka molemmat tuntuvat vetävän tänä päivänä katsomot täyteen. Viikolla tähtisikermää täydensivät Jan Garbarek, Brad Mehldau, Kurt Elling, Marcus Roberts, Esperanza Spalding, Dee Dee Bridgewater, Jack DeJohnette ja Paco De Lucia.
Toisena viikonloppuna tarjonta oli vähintäänkin samantasoista ja tähtikaarti sai jatkoa, Chick Corea, John Surman, Jim Hall ja David Murray Big Band & Macy Gray. Näiden kaikkien lisäksi mainitsemisen arvoisia esiintyjiä olisi vielä vaikka kuinka paljon.
Soolosoiton vaikeudet
Veteraanitrumpetisti ja luovan improvisoidun musiikin “kova luu”, Wadada Leo Smith, esiintyi keskiviikkona yhdessä pianisti John Tilburyn kanssa. Paikka oli Bishopsgate Institute, minkä konserttisali täyttyikin “sooloherkuttelijoista” kiitettävän täyteen.
Odotin, että herrat soittavat yhdessä ehkä yhden tavanomaisen pituisen, noin tunnin setin, mutta kävi niin, että molemmat esittivät ensin noin puolentunnin pituisen soolosoiton ja väliajan jälkeen yhdessä noin kolmenvarttia kestäneen toisen setin. Tähän nähden lipun hinta, 12 puntaa, tuntui erittäin kohtuulliselta.
Toisaalta soolosoitot ovat niitä vaikeimpia kuunneltavia, mutta myös varmasti soittajalle raastavia ja vaativat valtavaa energistä keskittymistä. Näin varsinkin, kun soitetaan täysin improvisoinnin pohjalta. En oikein pysynyt kovin hyvin “kärryillä” ja paikoitellen olin täysin “pihalla”, enkä oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu. Tähän täytyy aina varautua tällaisissa konserttitilanteissa. Duona kuitenkin homma toimi, sanoisinko selväjärkisemmin. Siitä sai jonkunlaisen otteen ja myös melodista pohjaa alkoi irrota, mutta ei se kuitenkaan mitään “svengijengi” touhua ollut. Soolosoiton älyllinen ymmärtäminen tuntuu joskus olevan aika vaikeaa.
Hetkellistä Big Band jämäkkyyttä
Torstai on toivoa täynnä, eikös tämä ole yleisesti käytetty sananparsi. James Hunter olisi ollut esiintymässä kovassa huudossa olevassa Hideaway -“soittoruokalassa” Streathamin kaupunginosassa. Olin vähän suunnitellut meneväni kuuntelemaan tätä R&B:n brittilegendaa, mutta paikka oli ilmoituksen mukaan loppuunmyyty. Jaaha, taisi tulla harmaita hiuksia lisää, kun piti nopeasti miettiä mitä tilalle.
Ei ollut oikein intoa lähteä mihinkään pitemmällekään, joten lähdin kuuntelemaan Big Band musiikkia, jota tarjosi Bulgarian Radion 19-miehinen iso orkesteri ja vierailevina laulajina toimineet Liane Carroll ja Ian Shaw. Esitys oli melko tyypillistä bigband-pauhua, jossa solistit vuorottelivat sooloineen nopeaan tahtiin. Esitetyt laulut, joita taisi olla mukana 4-5 kappaletta, olivat todella erikoisia valintoja tunnetuista popkappaleista. Sovitukset oli rakennettu jazzin sävelkulkuun, mutta tanakan humoristisella tyylillä laulettuja. Se oli varsin merkillinen tapa, hieman operettiviritteinen, mikä ei ainakaan minun makuuni kovin hyvin sulanut.
Esiintymispaikka oli vuonna 1900 avattu Clapham Grand, mikä sijaitsi myös siihen hetkeen sopivasti parinkymmenen minuutin junamatkan päässä aivan Clapham Junction -aseman vieressä. Luotin siihen, että ovelta saa vielä lippuja, kun netissäkin niitä oli vielä tarjolla. Grand edustaa Victorian-ajan rakennuskulttuuria ja on näin osa Lontoon rakennushistoriallista perinnettä. Rakennus on restauroitu ajan saatossa ja sitä pyritään pitämään alkuperäisessä kunnossa. Sisätilojen valaistuksena toimivat koristeelliset, valtavan isot kristallikruunut. Historiansa aikana se on toiminut elokuvateatterina, bingohallina, yökerhona, teatterina ja konserttisalina. Jos konserttia ei voinut pitää mitenkään yllättävänä, niin paremminkin yllätys oli sisätilojen kylmyys, mikä tuntui jäsenissä rautatuolilla istuessa.
St. Thomas – Don’t Stop The Carnival
Yksi jazzhistorian merkittävimmistä saksofonisteista, Sonny Rollins, jaksaa yhä edelleen puhaltaa ruudikkaasti 82-vuotiaana. Henki kulkee hyvin, vaikka kulkeminen on ontuvaa. Näin kait voisi sanoa hänen esityksestään taas kerran Barbicanin ison salin täydelle katsomolle. Konsertti oli loppuunmyyty jo paljon ennen festivaalin alkua. Näin kävi myös vuosina 2009 ja 2010. Mikä on hänen suosionsa takana? Siihen ei ehkä ole yhtä yksittäistä selittäjää tai vastausta.
Hän on edelleen tosiaan erinomaisen taitava puhaltaja, mutta nykyään hänen kanssaan samassa sarjassa painii lukuisa joukko nuoremman polven soittajia, jotka ovat varmasti samalla tasolla tai jo ohittaneet hänet taidoillaan. Rollins on ikäihminen, jazzin elävä legenda ja ikoni, mikä luo hänen karismansa ja suosionsa. Jatsin ystävät haluavat nähdä hänet lavalla yhä uudestaan. Olettaisin, että tässä on ensisijaisesti se syy miksi täydet katsomot osoittavat hänelle suosiotaan seisaalleen nousten.
Hänen esittämänsä kappaleet ovat nykyään vuodesta toiseen ne samat. St. Thomas ja Dont’t Stop The Carnival ovat niin samankaltaisia kappaleita, että ainakin minulla on vaikeuksia erottaa niitä. Kun aloituksena ja lopetuksena kuulee nämä kappaleet pitkinä versioina, niin saa helposti vaikutelman, että sama kappale vedetään kahteen kertaan puolitoistatuntia kestävässä konsertista. Siinä alkaa helposti puntaroida 75 puntaa maksaneen lipun hintaa, oliko se sen arvoista.
Yhden yksittäisen artistin on vaikeata pystyä ylläpitämään kaikkea niitä hienouksia, mitä jazzin monimuotoisuus pitää sisällään. Rollinsin soitto svengaa maittavan hyvin kaiken kaikkiaan ja todellisuudessa hän myös “käy kiinni” päättäväisesti soittamiseen eikä jätä tekemistä vain hyvän taustayhtyeen varaan kuten monesti saattaa käydä iän alkaessa painaa. Hänen toiminnallisuutta täytyy ihailla, hän jaksaa vielä vanhanakin “jyrätä” setin alusta loppuun seisaallaan. Rollinsilla oli hyvä “porukka” tahdittamassa, joista ainakin pasunisti Clifton Anderson, basisti Bob Cranshaw ja rumpali Kobie Watkins ovat soittaneet hänen taustassaan useita vuosia.
{youtube}AeqrjXK9QpY{/youtube}
Emile Holban kuvat, www.emileholba.co.uk
