Menin sinne jo hyvissä ajoin ennen konserttia, jotta olisi voinut asettua paikalle, mistä voisi käydä ottamassa muutaman kuvan. Ei auttanut, sillä paikka täyttyi hiljalleen aivan tupaten täyteen. Ihmiset siirtelivät irtotuoleja lisää ympärille ja lopulta ihmismäärä kasvoi niin suureksi, että osa yleisöstä joutui seisomaan koko konsertin ajan.
Verneri totesikin avauksessaan, että on ilo olla soittamassa ensimmäistä kertaa Lontoossa näin suurelle joukolle ihmisiä. Kvartetti oli lavalla, voisiko sanoa, Ancient History kokoonpanossa, sillä 50 minuutin mittainen esitys seurasi yhtyeen viimeisimmän levyn sisältöä, mikä on Vernerin omaa sävellystyötä. Yhtyeen muut jäsenet saivat myös ensi kasteen Lontoon ilmapiiristä. Aki Rissanen on pianistina jo saavuttanut kansainvälistä kosketusta ja tuntumaa varsin paljon. Tiukkaa komppia jakava rumpali Joonas Riippa tuntui myös olevan monien silmäparien ja kiinnostuksen kohteena omalla erikoisella tyylillään. Basisti Antti Lötjönen on ehtinyt käydä ulkomailla kiertueella mm. Ilmiliekki yhtyeen kanssa ja omaa näin vankkaa kokemusta.
Verneri oli valinnut aloitukseksi hiljaisen hartaan hymnin Deism. Hitaat kappaleet ovat vaikeita soitettavia ja erityisesti niissä tulee soittajan taiteellinen ja tekninen instrumenttinsa hallinta hyvin esiin ja tämän puolen Verneri todella taitaa. Vernerin soittamisen valtava laaja-alaisuus antaa tilaa taiteellisuudelle ja se on ensiarvoisen tärkeätä. Siinä on sitä on sitä avoimuutta ja avaruudellisuutta. Monesti käy kuitenkin niin, että hitaat kappaleet eivät oikein herättele heti kuulijoita. Vastaanotto oli hieman hakevaa alkuun. Seuraavat kappaleet But This One Goes In Four ja Björkin Hyperballad, alkoivat nostaa yleisön tarkempaa huomiota. Ancient History ja varsinkin villisti kulkeva Cheap Taxi Adventure sai yleisön jo riemastumaan niin, että Verneri sai luvan vielä lopuksi luvan ns. lisäajalla esittää vielä yhden kappaleen. Yhdessä Akin kanssa kahdestaan he naulitsivat yleisön. Tom Waitsin erittäin hitaan ja taiteellisen maalauksellisen sävellyksen Take It With Me myötä yleisö suli lopullisesti valtaviin taputuksiin.
{youtube}aGZ-DzvJ6ik{/youtube}
Trumpetin kanssa jatkettiin Isossa Salissa.
Amerikkalainen kolmekymppinen trumpetisti Ambrose Akinmusire on saanut suurta suitsutusta kansainvälisessä mediassa taidoistaan, erityisesti sen jälkeen, kun hän voitti vuonna 2007 Thelonious Monk International Jazz kilpailun. Häntä on ehditty tituleerata yhtenä kaikkien aikojen trumpetistina ja tähän vertailuun on otettu mukaan jopa Miles Davis. Hän on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt myös esiintyä monen tunnetun jazztähden, kuten Herbie Hancock ja Wayne Shorter, orkestereissa.
Hänen uuden kvintettinsä ensilevytys When The Heart Emerges Glistening Blue Note yhtiölle on herättänyt paljon huomiota ja on luonnehdittu lähes kaikilla ylisanoilla aivan erinomaiseksi.
Kvintetti esiintyi perjantaina heti Vernerin esityksen jälkeen QEH:n isossa salissa kokoonpanossa, missä soittivat Harish Raghavan bassoa, Sam Harris piano ja Walter Smith III saksofonia. Rumpalina toimi Justin Brown, Ambrosen hyvä ystävä. He ovat tunteneet toisensa teiniajoilta saakka, soitellen jo silloin yhdessä. Yhtye soitti hyvin suoraviivaista jazzia perinteen mukaan, missä soolot seurasivat toisiaan jatkuvana jonona. Esitys tuntui jotenkin tarkkaan harkitulta ja hyvin kiinteästi sovittuun kaavaan tehdyltä. Kieltämättä siinä oli sellaista taitavaa kokonaisuuden hallintaa ja intensiivistä tekemistä, mutta se ei ollut kovin puhuttelevaa.
Jos haluamme tehdä vertailuja näiden kahden perjantaina esiintyneen trumpetistin välillä, niin mielestäni Vernerillä on enemmän taiteellisuutta ja hän maalailee matkaa värikkäästi tunnelmasta toiseen. Molemmat ovat teknisesti taitavia ja heillä on instrumentin hallinta hyvässä hallussa. Ambrosio puolestaan laskettelee sujuvasti ja tasaisen tappavasti ja koko ajan rutiininomaisella intensiteetillä, mikä on tietyllä tavalla hyvin helposti kuunneltavaa, mutta siitä puuttuu se hengellinen värinä, mitä Vernerin puhaltamisessa on merkillepantavaa. Vernerin trumpetti tallensi tuskan iloksi välillä hitaasti edeten kunnes laittoi ison vaihteen päälle ja piiskasi trumpettiaan räjähtävän raivoisaan läpitunkevaan tunnepurkaukseen.
Amerikkalaiset ovat kovia tekemään tähtiä, noin yleisesti ottaen, myös sellaisista artisteista, jotka eivät sitä välttämättä edes ansaitsisi. En väitä, etteikö Ambroso ole tähteytensä ansainnut, mutta viisi vuotta vanhempi Verneri ansaitsisi tämän osan aivan yhtä hyvin perustein kuin Ambrosokin maailmanlaajuisesti ajatellen. Verneri on Euroopassa kyllä hyvinkin tunnettu ja arvostettu trumpetisti ja varmasti ansaitusti. Ihan rehellisesti ajatellen tosiaan eikä pelkästään sinivalkoisin silmin katsottuna.
{youtube}4QZ5chS_by8{/youtube}
