Varsin näppärä ratkaisu, millä tila on vaihdettavissa pienestä intiimistä kuunteluhuoneesta isommaksi, jolloin esiintymistilaan voidaan kattaa myös pöytiä ruokailua varten. Tunnelma on siis varsin intiimi. Esiintymislava on käytännössä hyvin lähellä kuuntelijoita ja näin syntyy hyvä vuorovaikutus yleisön ja soittajien kesken. Kuten Andy Scott asian ilmaisi: “Forge on loistava esiintymispaikka, jossa on erinomainen akustiikka ja kaikki kohdallaan, “it’s run by musicians for musicians.”
Apollo soitti neljä eri teosta
Ensimmäinen, lauantai-iltapäivän avauskonsertti, pidettiin pienessä tilassa, missä esiintyi täysin akustinen kokoonpano, Apollo Saxophone Quartet, jonka muodostavat Rob Buckland, Carl Raven, Andy Scott, Jim Fieldhouse. Kvartetti on ehtinyt, perustamisestaan (1985) alkaen, soittaa toistasataa erilaista sävellystyötä, jotka on annettu heidän tehtäväksi ja esitettäväksi tilaustyönä. Olemassa olonsa aikana yhtye on ehtinyt voittaa monia kilpailuja aina Japania myöten. ASQ esiintyy säännöllisesti BBC:n radio- ja TV-ohjelmissa ja merkittävillä jazzfestivaaleilla.
Kvartettia ei voida pitää yksiselitteisesti jazzkokoonpanona, vaan he soittavat jazzin rinnalla yhtälailla kamarimusiikkia kuin klassista, aina sen olemassa olevan tilaustyön vaatimalla tavalla. Kuulemamme konsertti jakautui kahteen osaan. Ensimmäisessä setissä yhtye esitti neljän eri säveltäjän, Django Bates, Keith Tippett, Kenny Wheeler ja Barbara Thompson, useampiosaiset teokset, jotka olivat kaikki tehty tilaustyönä heidän soitettavaksi London Jazz Festivaalissa. Konsertin säveltäjät ovat samalla kaikki myös jazzmuusikoita, joten tällä kertaa esitetty musiikki oli myös jazzpitoisempaa.
Toisessa setissä he soittivat mykkäelokuvan alkutaipaleen, aivan 1900-luvun alkuvuosina tehtyihin, filmeihin musiikin paikan päällä samalla kuin saimme seurata lyhytelokuvien etenemistä valkokankaalla. Journey Across the Impossible kesti noin puolituntia ja sinä aikana saatoimme ihmetellä miten kuvaukset olivat tehty ottaen huomioon senaikaiset kalustolliset ja tekniset olosuhteet. Filmit olivat eriskummallisia, kimurantteja ja osittain suorastaan hullunhauskoja. ASQ:n soittama musiikki osui kuin naulankantaan näyttävästi ja napakasti filmin tapahtumia seuraten.
Yhdeksän saksofonin kiihkeää rymistelyä
Edellisen esityksen jälkeen päätin lähteä Camdenin pääkadulle kävelemään pariksi tunniksi ja jäin samalla miettimään miten on mahdollista, että tuohon esitystilaan voidaan seuraavaksi saada lavalle mahtumaan 9 saksofonistia ja kolmen hengen rytmiryhmä pianon, basson ja rumpusetin kanssa. Palattuani takaisin paikka oli osittain muuttunut täysin. Sisääntulossa oleva baaritila oli entisellään, mutta lasiovien takana tila näytti aivan toiselta. Lava oli käännetty toiselle seinälle ja yksi seinä kokonaan poistettu, tuolirivit olivat asetettu aivan eri tavalla ja takana oli vielä muutama pöytä tuoleineen mahdollisia ruokailijoita varten. Näin nopeasti se käy, kun tilat on suunniteltu esityksiä varten ottaen huomioon erilaiset ja erikokoiset kokoonpanot.
Rytmiryhmä, George King, piano, Jon Thorne, kontrabasso ja Elliott Henshaw, rummut olivat lavalla ja yhdeksän hengen saksofoniryhmä Andy Scott’s SaxAssault soitti lattiatasossa aivan eturivin tuolien edessä. ASQ oli vahvistettu viidellä lisäsaksofonistilla. Soitin arsenaali liikkui piensopraanosta aina massiiviseen bassosaksofoniin ja kaikkea siltä väliltä. Massiivinen kokoonpano soitti, tenorisaksofonisti, Andy Scottin johtamana pääsääntöisesti hänen ja yhtyeen muiden jäsenten kirjoittamia sävellyksiä. Muut saksofonistit yhtyeessä tällä kertaa olivat sopraanosaksofonit Rob Buckland ja Carl Raven, alttosaksofonistit Simon Willescroft ja Dave Graham, Mike Hall ja Rob Cope tenorisaksofoni, Andy Morel, baritonisaksofoni sekä Jim Fieldhouse, baritoni- ja bassosaksofoni. Jokainen sai vuorollaan mahtavasti sooloilutilaa ja kone kulki tekuvan ryhdikkäästi eteenpäin ja matka taittui lennokkaasti.
Yhtyeen esitys oli täynnä “latinkia”. Sytytystulpat sylkivät kipinää ruutitynnyriin, mistä sylinterit jauhoivat sen tiiviiseen tilaan ja vyöryttivät räjähdyksen eteenpäin jännittävän vauhdikkaasti. Siinä yhdistyivät isoille orkestereille tyypillinen raivokas ja voimaperäinen pauhu taitavan melodiarikkaisiin, säkenöiviin, säveliin. Hieno esitys, joka pysyi hyvin hallussa myös miksausten suhteen. Volyymi ei ollut yhtään liian kovalla. Istuin eturivissä eikä siinä ollut minkäänlaista tarvetta alkaa työntää korvatulppia korviin, hienosti hoidettu homma. Yleisö oli haltioissaan ja yksi paikalla ollut kuulija ilmaisi asian lopuksi aivan sattuvasti paikalleen: “There is no such thing as too many saxophones”, johon Andy Scott vastasi: “We’ll have a drink for that.” Tämä kiteytti konserttikokonaisuuden aivan oivallisesti. Mukavissa tunnelmissa oli hyvä siirtyä Camdenin ruuhkaiselle kadulle, löytää sopiva bussi ja suunnata kohti Lontoon keskustan yötä, missä oli täysi meno kaduilla, kun ihmismassat velloivat ympäriinsä, kuka mihinkin suuntaan.
