Keski-Manhattanilla sijaitseva klubi on muistaaakseni ollut toiminnassa jo yli parikymmentä vuotta ja keskeisen sijaintinsa ansiosta se houkuttelee jazzin harrastajien lisäksi myös turisteja – kaikesta pääätellen kuitenkin jazzturisteja, koska musiikin aikana ei metelöidä kuten ‘joskus’ Suomessa tapahtuu.
Mingusin nimeä kantavat bändit on tuotteistettu (ks. www.mingusmingusmingus.com) kolmeksi eri kokoonpanoksi: Mingus Big Band (14 muusikkoa), Mingus Orchestra (10 muusikkoa) ja Mingus Dynasty (7 muusikkoa). Ennen käytettiin orkestereista nimityksiä kuten esim.14-miehinen, mutta nykyisin tämä olisi harhaanjohtavaa, ovathan naiset kovaa vauhtia valloittamassa sinfoniaorkesterien ohella myös jazzbändejä.
Kävimme edellisen kerran kuuntelemassa Mingus Big Bandia keväällä 2009, jolloin sali oli lähes tyhjä. Nyt uudenvuoden alusviikoksi osunut maanantai yllätti pitkällä lippujonolla, olivathan monet tulleet New Yorkiin juhlimaan vuoden vaihtumista. Kaiken lisäksi tulimme paikalle vasta illan toiseen settiin, jolloin viimeisetkin jazzarit olivat heränneet. Asiaa pahensi vielä se, että olimme sopineet tapaamisesta klubilla tuttavamme Annien ja New Yorkin matkalla olevan Sibeliusakatemian jazzosaston opettajan kitaristi Sami Linnan kanssa.
Eri vaiheiden – mm. turhan Jazzrytmien pressikortin heiluttelun – jälkeen pääsimme kuitenkin sisälle. Kuten ennenkin bändi rysähti jo ensi nuotista täyteen svengiin ja tukeviin soolosuorituksiin. Monissa big bändeissähän on vain muutama kunnon solisti ja soolon osuessa väärän muusikon kohdalle koko homma pysähtyy. Niin ei käynyt nyt. Tarkempi muusikkolistan tutkiskelu osoittikin, että jokseenkin kaikilla muusikoilla oli jo oma sooloura meneillään. Jo ensimmäisen soolon saanut baritonisti Lauren Sevian yllätti. Naismuusikon kohdalla miesyleisön huomio saattaa kiinnittyä ulkomusiikillisiin seikkoihin, mutta nyt ei sitä vaaraa ollut juuri tarjolla; pitkä soolo ei päässyt lerpahtamaan missään vaiheessa dynamiikan vain lisääntyessä loppua kohden. Downbeatin Critics Poll valitsikin hänet nousevaksi tähdeksi vuonna 2009.
Eräs Mingusin musiikin ominaispiirre on säännöllisesti ja portaattomasti vaihtuvat, kiihtyvät ja hidastuvat tempot. Aika ajoin myös kuuluttajana toiminut pasunisti Ku-umba Frank Lacy piti huolen bändin johtamisesta vaikeimpien kiihdytysten aikana. Basisti Boris Kozlov ja rumpali Adam Cruz jaksoivat svengata illan ensimmäisestä nuotista viimeiseen.
Tässä setissä yllättivät erityisesti fonistit monipuolisuudellaan. Altisti Mark Gross ja tenoristi Wayne Escoffery näyttivät kaapin paikan monille salissa konserttia seuranneille muusikoille ja pitkään sooloaan säästellyt tenoristi Donny McCaslin sai pianistina toimineen Dave Kikoskin hymyilemaan… olihan heidän soitossaan paljon samankaltaisuuksia. Virtuoosimaisten juoksutusten ohella itselleni mieleen jäi molempien kyky soittaa sekä tempossa että sitä vastaan. Tämä voi kuulostaa helpolta ja parhaimmillaan myös hauskalta, mutta vaati muusikolta tempon täydellistä sisäistämistä. Off tempo-sooloiluun osalllistui myös trumpettisektiossa Kenny Ramptonin ja Tatum Greenblattin rinnalla soittanut Lew Soloff, jota ikä ei näytä vielä painavan…. tosin tukan vähyys voi johtaa harhaan, eihän hänellä ole ikää paljoa enempää kuin tämän tekstin kirjoittajalla. Showmanship voi olla luontaista, mutta Soloffin kyseessä ollen voi epäillä, että jotakin on tarttunut hihaan hänen 5-vuotisen Blood, Sweat & Tears-uransa aikana.
Reilun tunnin setti kului hetkessä ja seuraavalla kerralla – neuvoksi myös muille – kannattaa aloittaa jo illan ensimmäisestä esityksestä: ei turhaa edellisten asiakkaiden poistumisen ruuhkaa eteisessä ja mahdollisuus kuulla kaksi settiä yhden sijaan.
