Tunnen suurta kunnioitusta ja lukkarinrakkautta Juilliardia, tätä New Yorkin kuuluisaa musiikin opinahjoa kohtaan. Muistan ajan 1960-luvulta, jolloin kävin koulussa viedessäni vapaalippuja Leif Segerstamille ja Jukka Tiensuulle, jotka opiskelivat talossa. ( Sain niitä New Yorkin Kansainvälisestä Keskuksesta, mutta koska olin vannoutunut jazzin harrastaja, annoin klassillisen musiikin liput eteenpäin.) Oli kiehtovaa kävellä laitoksen pitkillä käytävillä ja kurkistaa pieniin huoneisiin, joissa eri maista lähtöisin olevat lahjakkuudet ahkeroivat innostuneina. Suhtauduin näihin puurtajiin suurella kunnioituksella.
Juilliard oli paikka, johon klassillisen musiikin opiskelijat kaikkialta pyrkivät. Moni maailman tunnetuimmista virtuooseista on opiskellut siellä. Näin siis klassillisen musiikin puolella.
Jazz tuli mukaan kuvioihin verraten myöhään. Vasta v. 2001 jazzosasto perustettiin. Sen taiteellisena johtajana oli pitkään Victor Goines, mutta nyt on ohjaksissa Carl Allen. Kotimaisista muusikoistamme ainakin Jaska Lukkarinen pyrki ja pääsi sinne, vaikka päätyi sitten ManhattanSchool of Musiciin, josta löytyi mieleisin opettaja.
Olen seurannut vuosien varrella monen Juilliard Jazz-osastolta valmistuneen nuoren uraa ja havainnut selvää nousujohteisuutta; kun viime vuonna kuulin soittajaa jossain pienessä rähjäisessä salissa ilman pääsymaksua, nyt joudun pulittamaan tästä taiteilijasta selvää valuuttaa kaupungin maineikkaassa jazzklubissa.
Tänä vuonna seurasimme Heikin kanssa Juilliardin oppilaskonserttia laitoksen upouudessa Peter Jay Sharp-teatterissa. Juilliard Jazz Orchestran vieraana oli Joe Lovano. Orkesteri oli täynnä nuoria kykyjä, todennäköisesti tunnetuin oli pianisti Kristopher Bowers. Voitettuaan Thelonius Monk-pianokilpailun hän pääsi esiintymään mm. NEA Jazz Masters-konserttiin, nuorten kykyjen kavalkadiin, jossa me kuulimme häntä ensimmäisen kerran. Trumpetisti Brandon Lee, joka on monista yhteyksistä tuttu, esiintyi nyt ohjelmassa tittelillä Assistant conductor.
Akustiikka ja näkyvyys esiintymislavalle olivat erinomaisia, tosin jyrkkä katsomorivien porrastus tuntui ensin pelottavalta. Jos vaikkapa ohjelmalehtinen putoaisi kädestä, se liihottelisi melkein permannolle asti.
Kahden ensimmäisen biisin “Bird’s Eye View” ja “His Dreams” aikana big band haki vielä rytmistä balanssia, mutta kolmantena esitetty “Portrait of Jennie” keräsi valtavat aplodit. Lovanon tulkinta ylitti ammattimuusikoille helposti syntyvän rutiinitason ja sen yleisökin huomasi. Asiaa auttoi myös Kenny Wernerin sovitus. (Alkuperäinen kvartettitallenne, jolla Werner pianistina, löytyy You Tubesta.) Illan ohjelmisto koostui pääosin Lovanon omista sävellyksistä, ainoat poikkeukset olivat hieno …Jenny, jonka muuten myös Clifford Brown on levyttänyt sekä“Autum in New York”. Tämä konsertin nopearytminen ja svengaava puolisko oli meille diggareille suurta juhlaa.
Väliajan jälkeen big bandin nuoret solistit päästettiin vauhtiin. Volyymi nousi malttamattomien soittajien torvissa, mutta se ei häirinnyt, sillä salin akustiikka imi sen hyvin. Bowersin ohella huomiota herätti kitaristi Graham Keir, jolla oli selvä lahjakkuus soolon rakentamiseen nollasta sataan. Näppärästi pärjäsivät myös naiset, altisti Jordan Pettay ja baritonisti Adison Evans. Rumpali oli fiksu eikä räiskinyt solisteja kuulumattomiin. Yhteissoitto soi sekunnillisen murto-osan täsmällisyydellä. Ylimääräisenä esitettiin “Body and Soul”.
Joe Lovano esiintyi Suomessa hiljattain McCoy Tynerin kera ja on käynyt täällä aikaisemminkin. Me törmäsimme häneen pari vuotta sitten New Yorkin Birdlandin takahuoneessa ja sitä ennen Espoon Louhisalin tyhjällä käytävällä pari minuuttia ennen tilaisuuden alkamista. Siispä mielimme heittämään muutaman sanan hänen kanssaan myös tämän konsertin yhteydessä.
Yritimme löytää tiemme viimeisen päälle suunnitellun talon backstagelle. Se osoittautuikin ongelmalliseksi. New Yorkissa pääsee yleensä perille seuraamalla pientä sukulaisten ja tuttavien joukkoa, joka on menossa onnittelemaan solistia. Nyt ihmiset poistuivat kiireesti, sali tyhjeni hetkessä ja jäimme neuvottomana seisomaan aulaan. Vetäisin hihasta ohi kiitävää paikannäyttäjää ja kyselin tietä takaovelle. Kerroimme keitä olemme ja että haluamme tervehtiä Lovanoa. Nuorukainen juoksi etsimään manageria, joka mahdollisesti antaisi meille luvan. Vihdoin saimme ohjeen suunnata kulkumme kohti erästä käytävää. Juoksimme tyhjää ja sokkeloista reittiä kunnes tiemme katkesi raskaaseen rautaoveen, jossa luki jättikirjaimin: PÄÄSY ASIATTOMILTA KIELLETTY. OVEN AVAAMINEN AIHEUTTAA HÄLYTYKSEN!
Mikä nyt neuvoksi, häipyäkö vähin äänin vai yrittääkö pujahtaa ovesta? Heikillä kävi neron leimahdus ja hän koputti ovea varovaisesti. Hämmästykseksemme se lensi auki ja opiskelijapoika kurkisti ulos. “Etsimme Joe Lovanoa”, saimme sanotuksi, “onko hän vielä paikalla?” ” Tulkaa sisään vaan ja etsikää hänet käsiinne”, kuului vastaus. Pinkaisimme näyttämön taakse ja saimme kuin saimmekin ulos marssivan miehen takin liepeestä kiinni. Lovanohan se oli, villaan käärittynä, joulupukin tamineissa, päästä jalkoihin kuin Etelänavalle varustautuneena. New Yorkissa sattui juuri tuolloin olemaan harvinaisuus, kylmä pakkaspäivä!
Mutta pukin poseeraus oli hallinnassa. Nappasimme hänestä oivan kuvan. Ikävä kyllä hän ehti riisua joulupukkiasunsa ennen kuvan ottoa! Tämä renessanssi-ihminen vaikuttaa aina hyväntuuliselta ja terveiset lähtivät suomalaisille. Hien valuessa hänen otsallaan erosimme ja seikkailimme itsemme monen mutkan ja takaportin kautta ulos rakennuksesta. Ymmärrämme nyt hyvin käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka tekevät jännittäviä elokuvia pilvenpiirtäjiin loukkuun jääneistä tyypeistä tai niitä ison oopperatalon työntekijöitä, jotka pelkäävät oopperan kummitusta.
{youtube}2qgrvbI0sYE{/youtube}
