“Jazz at Noon”
Usein varttuneeseen ikään päästessä hampaat alkavat tehdä kiusaa puhallinsoittajalle. Kun itsekin ajattelin siitä syystä – ja yleisön iloksi – lopettaa foninsoiton kokonaan, oli lohduttavaa vierailla 97-vuotiaan Les Lieberin järjestämissä jameissa. Ainakaan ikä ei ollut soittamisen esteenä! Muusikkojen eläkeikää voitaisiin siis hyvin korottaa? Alton soiton ohella hän on tullut tunnetuksi penny whistle-jazzartistina, hän soittanut tätä irlantilaisen kansanmusiikin käyttämää soitinta mm. Django Reinhartin levyllä vuonna 1945. Lieber aloitti perjantaisten lounasjazzien järjestämisen 44-vuotta sitten (siis jo yli 50-kymppisenä), nyt paikkana on ulkoisilta puitteiltaan arvokas National Arts Club Gramercy-puiston varrella. Paikka on helppo löytää, jos Manhattanilla seikkaillessa sattuu olemaan tyhjää perjantaina lounasaikaan. Tapahtuman loppumisesta ole tietoa, vaikka paikalla olleiden muusikkojen keski-ikä näytti olevan yli 80-vuotta. Monet heistä olivat soitelleet näissä jameissa jo alkuvuosista lähtien, siis 44 vuotta ja 52 kertaa vuodessa! Lieberin ajatuksena oli todistaa, ettei ammatinvalinnan suuntautuminen musiikin ulkopuolelle ole suuri este jazzin soittamiselle. Bändistä löytyikin mm. juristeja, liikemiehiä ja toimittajia, rummuissa oli eläkkeellä oleva aivokirurgi, Bob Litwak. Hän kertoikin, miten vaikeaa oli ennen eläkkeelle jäämistä suostutella kollegat hoitamaan perjantain leikkaukset – muuten jamit olisivat jääneet väliin! Varsinaisen house bändin ohella joka perjantai esiintyy myös tunnettu jazzin ammattilainen. Tapahtuman historiasivuilta löytyy esim. Lionel Hampton, Benny Goodman, Dizzy Gillespie, James Moody ja Stan Gets. Tällä kertaa vuorossa oli Joe Temperley, itsekin kypsään ikään ehtinyt baritonisti & sopraanosaksofonisti, joka edelleen soittaa Jazz at Lincoln Center Orchestrassa hoitaa myös opetustehtäviä Juilliardin jazz-osastolla.
Soitto oli sujuvaa eikä taideklubin ravintolan ruokakaan mennyt väärään kurkkuun. Kun ihmettelimme paikalle osunutta kuvausryhmää, kävi ilmi, että New Yorkin paikallinen TV-asema halusi tehdä Les Lieberin haastattelun jo nyt – voihan olla ettei hän ole yhtä hyvässä vedossa enää 100-vuotispäivänään? TV-taltiointi on edelleen nähtävänä aseman verkkosivuilla (www.NY1.com/ ks. NY1 Living/Arts).
Martin Luther King Holiday
Martin Luther Kingin kunniaksi vietetystä arkipyhästä – jotka muuten jenkkityyliin ovat maanantaisin ja merkitsevät aina pitkää viikonloppua – on tullut myös merkittävä jazzkonserttien kannalta. Lincoln Centerin “Martin Luther King Celebration” -tapahtumassa musiikki ole koskaan aiheuttanut pettymystä. Tänä vuonna kuten edellisenäkin primus motorina toimi Wycliffe Gordon, jonka kokoonpano esiintyi kahdessa eri ilmaiskonsertissa. Nämä eri yritysten sponsoroimat konsertit ovat suosittuja ja pitkän jonon välttämiseksi on syytä olla hyvissä ajoin paikalla. Noin 10-vuotiatten lapsimuusikkojen Mid-school Jazz Orchestran jälkeen esiintyi Wycliffe Gordon Group teemanaan “The Gospel of Jazz”. Pianotrion ohella mukana oli kaksi hienoa gospel-laulajaa, Kemba Cofield ja Marcya McReynolds. Wycliffe itse kunnostautui pasuunavirtuositeettinsä esittelyn ohella myös pianistina ja scat-laulajana. Tutut melodiat kuten “When the Saints Go Marching In” ja “We Shall Overcome” saivat yleisön mukaan, aplodeista ei meinannut tulla loppua. Vaikka ohjelmisto olikin gospel-painotteinen, kaikki biisit saivat Wycliffen ansiosta jazzillisen käsittelyn. Yleisö kiitti nousemalla loppuaplodien ajaksi seisomaan, “standing ovation” ei ole Atlantin sillä puolella harvinainen!
Iltakonsertti oli akustisesti loistavassa Rose Theaterissa jonne Wycliffe oli kutsunut esiintymään muusikko- ja
tanssijaystäviään. Ideana loistava sikäli, että yleisö joutui olemaan jännityksessä kun esiintyjälistaa ei ollut julkistettu etukäteen – tosin parin tunnin jälkeen alkoi alitajuisesti huolestuttaa kuinka paljon ystäviä Wycliffellä mahtaa oikein olla. Illan pianotrio oli periaatteessa sama kuin iltapäivälläkin, mutta yksikään pianisti ei kauaa vanhennut, pianotuolille oli jatkuva jono. alkubiisit, “It Don’t Mean a Thing If it Ain’t Got that Swing” ja “On the Sunny Side of the Street” saivat yleisön oikeaan tunnelmaan. Mutta tätä perinteistä jazzia ei jatkunut pitkään, paikalle tullut laulaja aloitti biisin “Every Day I Have the Blues” ja yleisön juuri tottuessa kovaan bluesmenoon laulaja, John Dokes, aloitti huimat tanssiaskeleet ja tempasi partnerikseen Dawn Hamptonin, joka ikänsä puolesta olisi sopinut Dokesin äidiksi (tai isoäidiksi!). Itse asiassa vaimoni Eila oli kiinnittänyt huomiota tähän varttuneeseen supertanssijaan New Swing Dance Societyssä jo vuosia sitten, hänellä on aina ollut kyky erottautua joukosta. Tanssiparin ikäero ei millään tavalla haitannut hauskasti toteutettua koreografiaa…. aivan Nicholas Brothers-tasolle ei päästy mutta eipä paljoa puuttunut. Yllätyksellinen meno jatkui koko illan ja yli kaksituntisen (ei väliaikaa!) konsertin päätti – Martin Luther Kingiä muistaen – “We Shall Overcome”.
Juilliard Jazz Ensemble
Juillliardin jazz-osasto aloitti toimintansa vasta kahdeksan vuotta sitten mutta silti sieltä on ehtinyt valmistua suuri joukko tunnettuja muusikkoja. Vaikka jazzin opetus onkin näin nuorta, monet opiskelivat muuta kuin jazzia Juilliardissa, Sir Roland Hanna valmistui 1956 ja Nina Simone opiskeli pianonsoittoa jo aiemmin …. joukossa on mm. Miles Davis, Hubert Laws, Tito Puente ja Christian McBride.
Lincoln Centerin saneerauksen yhteydessä Juilliard sai uuden – akustisesti loistavan – konserttitilan nimeltään “Paul Recital Hall”. Ensembles- ilmaiskonsertit ovat aina olleet suosittuja ja nytkin suuri konserttisali on aivan täynnä. Esiintyneillä muusikolla oli tuskin niin paljon sukulaisia ja tuttavia! Osuimme Paul Recital Halliin helmikuun loppupuolella, jolloin konserttia isännöi kuuluttajana toiminut koulun taiteellinen johtaja Carl Allen. Hänhän on toiminut rumpalina monien tunnettujen jazzartistien levyillä kuten Freddie Hubbard, Benny Golson, Branford Marsalis, Cyrus Chestnut ja Joe Henderson. Tällä kertaa esiintyneen kahden kokoonpanon valmentajina olivat toimineet mm. pasunisti Steve Turre ja alkuaan karibialainen tenoristi Ron Blake, jota ei pidä sotkea Suomessakin hiljattain käyneeseen Seamus Blakeen (ihonväri heidät kyllä erottaa). Konsertin teemana olivat Woody Shawn sävellykset, joista esitettiin oppilaiden tekemiä sovituksia. Kumpikin illan kokoonpano esitti viisi kappaletta, näistä selvittiin kunnialla vaikka sovitukset olikin osattava ulkoa. Nuotteja ei Juilliardin jazz-konserteissa sallita! Vaikka musiikillisia huippuhetkiä toki oli, täytyy tunnustaa ettei juuri yhtäkään muusikkoa jäänyt erityisesti mieleen, mutta näinhän käy myös kotimaisissa oppilaskonserteissa. Ainutlaatuisuus – jos sitä on – paljastuu usein vasta oman soolouran myötä.
