Sen sijaan amerikkalaiseen elämänmuotoon se kuuluu olennaisena osana. Se soi taustana kaikkialla, ei niinkään laulullisena kuten meidän kansanlaulumme vaan instrumentaalisena ja tanssittavana. Kaupat, parturit, hissit, puhelinvastaajat, kaikki mahdolliset paikat soittavat jazzia ainakin sen softimmassa muodossa tai sitten lattarirytmein höystettynä. Jazz kaikuu maanalaisen asemilla ja kadunkulmissa, kirkoissa ja muistotilaisuuksissa. Varsinkin New Yorkissa liikkujan on vaikeaa välttää sitä, vaikka yrittäisi. Me emme yrittäneet!
Memorials
Muusikkojen muistotilaisuudet (memorials) eivät ole surullisia hiljentymishetkiä vainajan arkun ääressä, vaan joskus jopa riehakkaitakin tapahtumia, joihin ihmiset kokoontuvat kunnioittamaanhenkilön elämäntyötä sanoin ja sävelin. Vuosien varrelta on jäänyt erityisesti mieleen Gerry Mulliganin muistotilaisuus, jossa baritonistin seinänkokoiseksi projisoitu kuva hehkui kynttilänliekkien valossa ja taustalla soi jazzin ilosanoma.
Tällä kertaa osuimme jazzkriitikko Paul Blairin tilaisuuteen St. Petersin kirkossa. Hän toimitti Hot House-lehteä, jota suomalaisetkin lukevat etsiessään sopivaa menomestaa kaupungissa. Tunnetuimmat osanottajat olivat mainiosti soittanut pianisti Bill Mays ja saksofonisti Scott Robinson, joka tekee duokeikkoja mm. Klaus Suonsaaren kanssa. Puhujina oli omaisten lisäksi Howard Mandel, jazzjournalistien liiton presidentti. Cecilia Colemanin Big Band esiintyi, mukana nuori naisfonisti Sharel Cassity, Down Beatin Rising Star-listan yhdestoista.
Martin Luther King Holiday
USA:n kaupunkien pormestarit ovat julistaneet asukkailleen erilaisia jazzpäiviä ja huhtikuu on maassa virallinen jazzin arvostuksen kuukausi. Myös alkuvuoden Martin Luther King-päivä antaa mustalle väestölle aiheen jazzjuhlintaan. Dizzyn klubissa Lincoln Centerissä on ollut vuosittainen koko perheen konsertti, muttei jostain syystä tänä vuonna. Sen sijaan yllä mainitsemamme saksofonisti Sharel kutsui meidät Christopher Streetille Greenwich Villageen jazzmessuun. Se pidettiin St. Johnin kirkossa (St. John’s Evangelical Church), jossa myös suomalainen seurakunta kokoontuu, mutta nyt ei ollut heidän jumalanpalveluksestaan kyse.
Sharel Cassityn kvartettiin kuului laulaja Melanie Charles, jonka nimen olimme panneet visusti korvan taa New Schoolin oppilaskonsertissa. Hänen vahva negroidinen tulkintansa Billie Holidayn God Bless the Child – kappaleesta oli hieno. Rumpalina toimi Andrew Swift, jonka oman levyn julkistamiskeikka oli seuraavana päivänä Smallsin klubissa. Taustalla häärivät myös pianisti Peter Moffitt ja basisti Spencer Murphy.
Ms. Cassityn kvartetti veti mustat pummit ja kaikenlaiset laitapuolen kulkijat polkemaan jalkaa kanssamme. He päästivät estoitta ilmoille ilon ja riemun kiljahduksensa ja osoittivat aitoa vetoa sykkivään rytmiin. He aistivat ja imivät jazzia joka solullaan ja elivät sen mukana. Nämä olivat niitä jazzin diggareita, joiden elämänkokemukseen liittyy niin olennaisena osana jazz ja varsinkin blues ja jotka nyt saivat sielunruokaa sydämensä kyllyyteen asti. Ihanneyleisö kenelle tahansa soittajalle! Epätavallista kirkkokansaa? Ei sittenkään, sillä jazz on niin tiukasti USA:n kulttuurissa, että se on vetonaula ainakin suurkaupungeissa, eritoten mustilla alueilla. Jazzannos, jonka kirkko tarjoaa dollarin kolehdilla, maksaa klubeissa n. 30 – 40 $.
Kulttuurivientiä
Dizzyn lavalla pidetään vuosittain ilmainen näytöskonsertti, joka on osana USA:n liittovaltion tuottamaa American Music Abroad-kulttuurivientiä. Usein sanotaan, että jazz on ainoa alkuperäinen amerikkalainen taidemuoto, saattaa olla muitakin, mutta joka tapauksessa jazzin arvostus on siellä aivan eri sfääreissä kuin meillä. Se on kulttuuria, jota halutaan viedä muualle. Sen puitteissa lähtee joukko jazzmuusikkoja viemään hyväntahdon sanomaa maapallon syrjäkulmille.
Näytöskonsertti toimii samalla kimmokkeena paikallisille lapsille ja nuorille. Jazzin saloja valotetaan Harlemin perheille, jotka saapuvat paikalle suurin joukoin vauvasta vaariin ja serkuista setiin. Nykyisin ei kehittyneissä maissa muuten sanansaattajia enää kaivata, ei edes Venäjällä, jossa Neuvostoliiton ollessa voimissaan kapitalistisilla jazzlähettiläillä oli ennätysyleisöt. Kehitysmaissa sen sijaan töitä riittää.
Nyt oli vuorossa Ari Roland Quartet. Basisti Ari on meille monivuotinen tuttu Smallsin klubilta, jonka vakiokalustoon hän on kuulunut iät ja ajat. Hän on Parker-fani, joka on mestari jousen käsittelyssä nopeissakin bebop-tempoissa. Hänestä tuli nyt esiin uusi ulottuvuus, sillä hän osoittautui hyväksi showmieheksi, juuri sopivaksi kertomaan jazzista nuorille ja sellaisille ihmisille muissa maissa, jotka eivät ole kuulleet edes mainittavan sanaa jazz sen kuuntelusta puhumattakaan. Lopuksi hän mainitsi matkareitin kulkevan 32:teen maahan, joista moni lukeutuu ns. ’troubled countries’ ryhmään.
Dizzy oli tupaten täynnä riehakasta väkeä, joka mutusteli omia tuomisiaan. Normaalista poiketen ilmaiskonserttien aikana saa syödä omia eväitään, tarjoilua ei ole lainkaan, tosin joku firma saattaa sponsoroida limonadit ja pähkinät. Summertime näytti olevan kaikille tuttu sanoja myöten, joten Arin laulukehotus upposi kuulijoihin, jotka veisasivat kappaleen rohkeasti ja rytmikkäästi orkesterin mukana.Siinä missä suomalaisille ovat tuttuja tangot ja valssit, amerikkalainen osaa jazzstandardit ja Broadway-iskelmät (usein sama asia).
Bella Luna
Jazz kuuluu myös olennaisena osana ruokailuun. Ihmiset illastavat jazzin kera. Tällainen kortteliruokala on Bella Luna yläkaupungin Columbus Avenuella. Paikalla oli kolme kitaristia:”King of 7-String Guitar” Bucky Pizzarelli, Jack Wilkins, joka opettaa New Schoolissa ja Manhattan School of Musicissa ja Howard Alden, joka on soittanut mm. Flip Phillisin ja Scott Hamiltonin kanssa. Yllätys oli Lee Konitzin saapuminen illalliselle ja myös suostuminen mukaan pariin kappaleeseen. Mitään huippusooloja ei tämäntyyppisessä kokoonpanossa kuitenkaan syntynyt. Musiikki terästyi loppua kohden ja kitaristien revittämät tutut jamibiisit kuten Just Friends ja suomalaistenkin suosikki All the Things You Are saivat iäkkään yleisön innostumaan.
Kävimme hyvästelemässä Konitzin ja Pizzarellin, jolle ojensimme oikean kätemme. Hän tarttui käteemme vasemmalla kädellään ja vasta silloin huomasimme sormenpään puuttuvan oikeasta kädestä. Tästä huolimatta ihmeen näppärästi Mr. Pizzarelli pärjäsi, aivan kuten aikoinaan pari sormea menettänyt virkaveljensä Django Reinhardt. Heille kiitos ja kunnia.
Duke Ellington Seura
Duke Ellington Society on edelleen voimissaan ainakin jossain määrin. Jäsenten ikä lähentelee kolminumeroista tasalukua, mutta se ei Ellingtonfaneja kangista. Kaikki tieto idolista saavutaan imemään viimeistä pisaraa myöten kerran kuussa pidettäviin kokouksiin. Kun maestron aikalaiset, jotka ovat aikaisempina vuosina esiintyneet kokouksissa, ovat siirtyneet bandleaderinsa seuraan, järjestö ei enää saa nimimuusikkoja paikalle soittamaan. Sen sijaan erilaiset teknokraatit ja historioitsijat ovat ottaneet heidän paikkansa. Emme voi olla toteamatta, että äänitysinsinöörien käsitys hyvästä jazzista ei aina mene yksiin jazzinharrastajan mieltymysten kanssa. Kaiken lisäksi nämä henkilöt juuttuvat usein kiistelemään nippelitiedoista, mikä parhaimmillaankin on ikävystyttävää. Vietimme yhden tällaisen illan seuran vieraana.
Richard Ehrenzeller kertoi ääninäyttein Ellingtonin trumpetistista nimeltä Bubber Miley, jolla hänen mukaansa oli suuri merkitys koko bändin musiikkilinjan kehittymiseen 1920-luvulla. Vaikka tämä veikko oli vain muutamia vuosia bändissä, häntä arvostettiin sekä mainiona solistina että myös sovittajana. Ehrenzeller mainitsi, ettei trumpetistin värvääminen ollut aivan ongelmatonta: “they had to shanghai him to the band” eli muusikko saatettiin hankkia samoilla menetelmillä kuin merimiehiä purjelaivoille pitkille mannerten välisille reiteille eli juotettiin umpikänniin ja heitettiin laivaan. Väitetään, että juuri Miley toi bluesin Ellingtonin orkesteriin. Varhaisilla ääniteillä kuultava sordiinolla puhallettu “growl” oli Mileyn tavaramerkki. Valitettavasti hän sai potkut herttualta, kun ei tullut keikoille ajoissa – tai ei lainkaan. Voi ihmetellä miksei hänestä kuultu enää myöhemmin?Selitys on yksinkertainen, alkoholin ja tuberkuloosin uuvuttamana hän kuoli 29-vuotiaana.
Ehrenzeller soitti useita Victor – levymerkin ottoja vuosilta 1926 – 29, joilla esiintyivät mm. Bicks Beiderbecke (tr), Johnny Hodges (as), Otto Hardwick (ss) ja Louis Metcalf (tr). Tiger Ragin sointuihin tehty Hot and Bothered poikkesi selvästi kyseisen aikakauden äänitteistä, se nimittäin svengasi! Tähän oli osasyynä sousafonin korvaaminen oikealla kontrabassolla. Toinen svengipitoinen kappale oli Hoagy Carmichaelin säveltämä Rocking Chair, jolla soittivat mm. Bud Freeman(ts), Tommy Dorsey (tb) ja Gene Krupa. Vaikka kyse oli vanhoista levyistä, ääninäytteet olivat teknisesti korkealaatuisia digitaalisen korjauksen ansiosta.
SMOKE
Smoke pitää itseään vakiintuneena jazzklubina, mutta sillä on monia perifeerisen lähikapakan piirteitä. Eräs on ruoka. Se oli suolaista ja aivan liian mausteista (juomia kuluu enemmän). Emme muista saaneemme missään muualla eteemme kahvikupillista ketsuppia ja mustaksi kärventyneitä kanasiipiä ja varsin kovaan hintaan. Sama on tapahtunut siellä aikaisemminkin. Hinta-laatusuhde on Smoken ruokalistalla pahasti pielessä. Kaiken lisäksi samat muusikot soittavat paikassa vuodesta toiseen.
Mike LeDonnen luotsaama the Groover Quartet tuotti edellisenä vuonna sen verran nautintoa, että ahtauduimme taas kerran pienille pölyisille tuoleille ahtaaseen pimeään huoneeseen. Kiinnostustamme lisäsi illan vierailija tenoristi Eric Alexander. Kitarassa oli Peter Bernstein ja rummuissa Joe Farnsworth, jotka tunsimme taitaviksi muusikoiksi.
“Groove with shuffle beat” onnistuu hyvin silloin, kun myös solistit mukautuvat rytmiin soolonsa rakentamisessa. Tässä Mike LeDonne on oiva. Alexander sen sijaan soitti normaalia hard bop-mattoa ilman rytmisiä aksentteja, vaikka puhalsikin hyvin. Meno jäi kuitenkin jälkeen alkuperäisestä organ grinder-porukasta kuten Jack McDuff tai Jimmy Smith.… liian valkoista, liian suunnitelmallista, liian rutinoitua? Silti svengiä, jota Suomessa ei kuule. Eikö meillä ole kenelläkään rohkeutta edes yrittää?
Juuri yllätyksellisyys puuttui, menon huipentuminen sekä sooloissa että illan mittaan…. Tosin jonkinlaista piristymistä oli havaittavissa setin loppua kohti, Mike LeDonne pääsi jopa väläyttämään huimaa tekniikkaansa. Eric Alexander taivutteli meidät jäämään vielä toisen setin ajaksi (kaikkiaan kolme illassa) sillä perusteella, että ensimmäinen setti on aina huonoin- tämänhän kaikki tietävät. Ilta kului siis Smokessa. Alexander ja Farnsworth lähettivät terveisiä Wade Mikkolalle, jonka levyllä jälkimmäinen soitti muutaman vuosi sitten.
Vandojam Iguanassa
Vandoren on tunnetuimpia saksofonin suukappaleiden ja lehtien valmistajia. Muistan lapsena ihmetelleeni, mitä nuo salaperäiset kirjaimet tarkoittivat, kun näin ne fonilehtirasian kannessa pöydällä, jonne tavarat olivat jääneet veljeni bändiharjoitusten jäljiltä. Tästä heräsi oma mielenkiintoni saksofonia kohtaan, isäni ja kahden veljeni soittama haitari ei silloin kiinnostanut, eikä myöhemminkään. (Heikin kommentti.)
Vandoren sponsoroi jameja eri puolella Yhdysvaltoja. Lehti-ilmoituksen perusteella löysimme Iguana-ravintolan kellariin, jossa edellinen musiikkitapahtuma oli vielä meneillään. Karaokelaulajien Talent Show, epävireinen ja epärytminen äänivyöry tulvi meitä kohti, onneksi korvatulpat olivat mukana. Paikka oli kuitenkin oikea, laulajien määrä vain oli yllättänyt järjestäjät, joten tilaisuus meni yli ajan.
Jazziin päästiin puoli tuntia myöhässä.Osa muusikoista näytti tutuilta, suurin osa ei. Odotimme jännittyneinä alkukuulutuksia. Kävi ilmi, että vierailevana solistina oli alkuaan Art Blakeyn Jazz Messengereistä kuuluisuuteen noussut saksofonisti Javon Jackson. Viime vuosina hän on tosin työskennellyt funkin ja sitä sivuavan musiikin parissa, mutta on hiljattain palannut akustiseen jazziin. Keikkoja on ollut mm. Birdlandissä ja Iridiumissa. Myöhemmin selvisi, että hän esiintyi Tukholman jazzfestareilla viime kesänä ja Haagissa edellisenä.
Musiikin alkaessa huomiomme kiinnittyi heti basistiin, komppi oli tukevaa, svengaavaa ja sooloissa ketteryyttä, joka sai juuri soittaneet puhaltajat tuntumaan kangistuneilta. Ison viulun takaa paljastui Gerald L. Cannon, jonka Roy Hargrove kuulemma palkkasi heti kuultuaan häntä jameissa. Cannonin ura on pitkä, hän on soittanut mm. Dexter Gordonin, Cedar Waltonin, Eric Lewisin ja Eric Reedin kokoonpanoissa.
Yleensä jameista löytää vain yhden tai kaksi puhaltajaa, joilla soundi on hallussa. Nyt oli yllättävää, että kaikki fonit soivat erittäin hyvin …ehkä he käyttivät Vandoren-tuotteita?
Illan jami-isäntänä toimi altisti Mark Gross, rummuissa oli Chris Brown, sormioissa James Riddle ja bassossa jo mainitsemamme Mr. Cannon. Tämä peruskokoonpano selvisi hyvin nopeista tempoista, ohjelmistossa oli useita mm. Clifford Brownin biisejä.Tulkintaa löytyi kuitenkin eniten Javon Jacksonin esittämästä You Don’t Know What Love Is, josta mieleen muistui Sonny Rollinsin voimakas ja erikoinen versio samasta klassikosta.
Jameissa pistäytyi myös altisti T.K. Blue (ei liene sukua osittain Suomessakin asuvalle Ray Bluelle?) sekä Russell Malone, joka ei kuitenkaan vaivautunut ottamaan kitaraansa esille.
Loppuillan myöhäisinä tunteina esiintyi nuorten valkoisten saksofonistien kavalkadi. Silmät ummistamalla ei voinut olla täysin varma, milloin edellinen lopetti ja uusi aloitti, kaikki kun näyttivät kulkevan Eric Alexanderin viitoittamalla tiellä. Soitto oli teknisesti sujuvaa, mutta omaleimainen tulkinta puuttui.
Smokea lukuun ottamatta yllämainitut tapahtumat olivat maksuttomia. Pienelläkin jazzbudjetilla voi matkailija pärjätä, jos tietää mihin suunnistaa. Monet uudet tähdet pulpahtavat esille ilmaistapahtumissa tai vanhat konkarit suorittavat ”come backin”. Jazz elää ja voi hyvin!
